Suomi-neidon matkassa

Jostain syystä maat esitetään useimmiten naishahmoina, ja niinpä Suomeakin ryhdyttiin kuvaamaan Suomi-neitona jo 1700-luvulta lähtien. Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Suomi-neito on seikkaillut alusta asti eli 1950-luvulta lähtien, mutta toisin kuin muiden taiteilijoiden teoksissa, Karin Suomi-neito ei aina selviä ilman kolhuja ja ikääntymisen merkkejä. Parasta Karin Suomi-neidossa onkin se, miten se tempautuu mukaan historian tapahtumien pyörteisiin.

Suomi-neito näyttäytyy Karin kuvissa ikuisena optimistina, peräänantamattomana ja ehkä jopa pikkuisen naiivina hahmona. Siinä missä muut maat tuntuvat hyvin olevan perillä toistensa tekemisistä ja tulevaisuuden suunnasta, Suomi-neito joutuu aina tekemään päätöksensä yksin. 1970-luvun pahan laman ollessa taittumassa parempaan Karin Suomi-neito juoksee "kansainvälisen suhdannenousu"-junan perässä minkä kintuistaan pääsee, mutta erehtyy lopulta raiteista eikä pääsekään kyytiin. Muu maailma kyllä nautiskelee leppoisasta tunnelmasta junavaunussa. Tilannekuva, jonka taustatilanne ei ole hauska: Suomella ei mennyt hyvin.

Kari oli omallaan tavallaan isänmaallinen mies. "Minä olen Suomeen ja Suomi minuun tyytyväinen", hän tuumiskeli kerran. Kari suhtautui hyvin epäluuloisesti kaikkeen kansainväliseen yhteistyöhön, jonka hän koki vievän Suomen omaa päätäntävaltaa pois kotimaasta. Olipa kyse vapaakaupasta, yhteisestä valuutasta tai Euroopan Yhteisöstä, Kari oli sitä vastaan. Isot herrat huijaavat Karin kuvissa viatonta Suomi-neitoa, lipevä EEC-herra pelaa rättipokassa Suomi-neidon ihan alasti. 

Euroopan Unioniin liittymistä vastaan Kari jaksoi kuvissaan taistella loppuun asti. Tämä on sikäli hauskaa, että Helsingin Sanomat oli yksi vaikutusvaltaisimmista jäsenyyden kannattajista. Tulihan siinä tietysti mukavanlaista ristiriitaa, kun ensin pääkirjoituksessa otetaan pontevasti kantaa jäsenyyden puolesta ja kirjoituksen alla Karin piirroksessa koko touhu leimataan idioottimaiseksi. Karin silmissä näytti siltä, kuin Suomi-neito syöksyisi hallitsemattomasti, kädet silmillä eli mitään ymmärtämättä ja seurauksista välittämättä kohti Euroopan Yhteisöä. 

Ei Suomi-neidolla aina kotimaassakaan helppoa ollut. Karin piirrosten suosikkihahmo, ikinuori, häikäilemätön ja omaa etuaan tavoitteleva presidentti Kekkonen on hienossa "Keisarivalssi"-kuvassa kaapannut sievän Suomi-neidon sellaiseen tanssin pyörteeseen, etteivät jalat enää osu maahan. Kekkonen vei, Suomi vikisi.

Kari päätti aikanaan, että hän ei piirroksissaan vanhenna koskaan Kekkosta: Kekkonen säilyi aina samannäköisenä vaikka ikävuosia kertyi kuinka paljon. Samaa kohtaloa ei saanut Suomi-neito. Suomi-neito rapistuu vuosien saatossa, pulskistuu, saa silmäpussit ja hiuksetkin saattavat hapsottaa. Niin käy, jos suomettuu liikaa...

Oma suosikkikuvani Suomi-neidosta kiteyttää mielestäni koko sodanjälkeisen Suomen historian yhteen piirrokseen. Kun Harry Kivijärven suunnittelema presidentti J.K. Paasikiven muistomerkki julkistettiin, herätti se valtavasti keskustelua. Kaikista moderneista taideteoksista ja monumenteista se oli myös Karin suosikki, sillä hän kommentoi sitä usealla piirroksella. Muistomerkki koostuu kahdesta jykevästä, mustagraniittisesta kivipaadesta ja sen nimi on "Itä ja Länsi". Kuten aina, monumentin abstraktinen muotokieli ei saanut varauksetonta hyväksyntää, vaan osa olisi mieluusti nähnyt Paasikivestä tehtävän niin sanotun "näköispatsaan". Karin hervottoman hauska ja viiltävän terävä kuva iski keskelle tätä figuratiivisen ja abstraktin taiteen kiistakeskustelua. 

"Minun piirroksissani on se ikävä puoli, että ne jollain tavalla pitävät paikkansa", Kari Sanoi. Ja niinpä, mitäpä muutakaan Suomen ja Suomi-neidon taival on ollut kuin tasapainoilua idän ja lännen välissä!

"Sota on osa luonnon järjestystä"

Kari oli sodan käynyt mies. Hänen osaltaan sota alkoi koulutuksella huhtikuussa 1940 ja päättyi joulukuussa 1944. Sotaväkeen astuessaan Kari oli 20-vuotias nuorukainen, herkkä taideopiskelija, joka mietti kestäisikö sodan arkea. Kari huomasi kuitenkin pian, että sota oli hänelle "melko lailla käytännön juttu"; silloin on lähinnä kiinnostunut siitä, saako syödäkseen ja säilyykö hengissä. Kun Kari näki sodassa ensimmäiset ruumiit hän totesi hämmästyneenä, etteivät ne vaikuttaneet häneen ollenkaan. "Joko koneistoni on niin panssaroitu tai sitten minulta puuttuu kyky tuntea inhimillisesti", hän itse pohti.

Jälkeenpäin Karilla ei ollut mitään tarvetta nostalgisoida sotaa tai edes muistella sitä. Sota ei ollut Karin elämän suurin tapahtuma. Eniten Kari arvosti sodassa sitä, että hän pääsi tutustumaan erilaisiin ihmistyyppeihin. "Kun olin niin tyhmä, etten koskaan päässyt upseeriksi, olin miehistön kanssa samassa korsussa. Kun kaksikymmentä miestä oli yhdessä korsussa, ja samanlaisia korsuja ympärillä, niin pääsi säätyajattelusta", hän totesi myöhemmin.

Karin maailmankuvassa sota on osa luonnon järjestystä. Se ei tarkoita sitä, että Kari ihannoisi sotaa vaan päinvastoin: hänen mielestään sota on karkea ja vastenmielinen tapahtuma. Mutta koska Karin mielestä ihmisella ei ole muita vihollisia kuin ihminen, niin sota on välttämätön luonnon tasapainon takia.

Historia kulkee Karin mielessä kehää, jokainen sukupolvi noudattaa tavallaan samaa kaavaa. "Ihmisillä on reviiriajattelu niin kuin eläimillä. Ikuinen taistelu syntyy siitä, että jokainen kulttuuri on ekspansiivinen. Jos näin ei ole, kulttuuri latistuu, käpertyy itseensä. Se menee kuin gramofonilevy, aina pienempiä ja pienempiä kierroksia", Kari selitti.

Kari ei jaksanut uskoa aseistariisuntaan, hän irvaili rauhanmarsseille ja ydinaseettomalla Pohjolalle. YK:n toimintaan Kari pettyi pahasti, ja piikitteli sitä toistuvasti. YK ei Karin mielestä koskaan pystynyt vaikuttamaan kansainvälisen rauhan puolesta, vaan se sulkeutui omaan linnoitukseensa laatimaan yhdentekeviä julkilausumia.

Suomi menetteli Karin mielestä järkevästi toisessa maailmansodassa. "Viisaasti ollaan sumplittu, luultavasti ihan omaa tyhmyyttämme. Jumala suojelee humalaisia ja hulluja, ja suomalaiset ovat molempia", hän sanoi.

Vaikka sota on Karin mielestä välttämättömyys, oli hän siitä onnellinen, "ettei sellaista näytelmää jokaiselle sukupolvelle tarjota." Kyllä Karin mielestä tyhjyyden voi toisellakin tavalla täyttää, elämän saa kulumaan ja voi tapahtua jotain tärkeämpääkin. Karin äiti, Estelle Suomalainen, tosin toisinaan huokaili: "Milloin tulisi taas sota? Silloin ihmiset olisivat niin iloisia ja ystävällisiä toisilleen."

"Rehellisesti sanoen en suosittele", Kari lopulta totesi sodasta vanhoilla päivillään.

"Musiikissa ei ole huumoria"

"Musiikki on minulle läheisempi kuin kuvataide", sanoi Kari aikanaan. Musiikki olikin asia, johon Karilla oli suhde koko ikänsä: hänen isänsä Yrjö Suomalainen oli viulutaiteilija, musiikkikriitikko ja - kirjailija, äiti Estelle oli opiskellut konservatoriossa ja hänen sisarensa Maaria Eira oli oopperalaulaja. Kari itse oli pistetty pienenä soittamaan viulua ja kouluorkesterissa hän soitti pasuunaa. Keski-ikäisenä hän innostui fagotin soitosta ja suunnitteli pitkään säveltävänsä oopperan – mikä sitten tosin jäi tekemättä.

Kari suhtautui musiikkiin sillä tavalla, kuin huumoria työkseen tekevä ihminen suhtautuu moneen asiaan: vakavasti. "Musiikilla voi ilmaista melkein mitä tahansa paitsi huumoria. Jos musiikissa esiintyy huumoria, se on parodiaa, mutta musiikissa itsessään ei ole huumoria", Kari väitti.

Kari HS 1963

Karin lempisäveltäjä oli Schumann, romantikko. "Uudemmista" säveltäjistä Karin suosikkeihin kuuluivat Stravinsky, Strauss ja Sibelius. Lienee tarpeetonta sanoa, että jazz- ja popmusiikki – räkämusiikki – olivat Karista aikamoista himphamppua ja elektronimusiikki täysin epätervettä. 

Kari HS 1961

Kari myönsi kuitenkin rehdisti, että osasyy hänen nuivaan suhtautumiseensa kaikkeen moderniin oli se, että hän oli liian laiska tutustumaan uusiin taidevirtauksiin: "Enhän minä hallitse modernia runouttakaan, koska se vaatisi perehtymistä. Minusta taiteen pitää olla vaivatonta, ei se saa olla aivovoimistelua."

Jollain muotoa moderni musiikki kuitenkin kiehtoi Karia, sillä hän palasi siihen usein piirroksissaan. Varsinkin koneellisesti tuotettu musiikki askarrutti Karia ja sai hänet jo vuonna 1961 luomaan piirroksiinsa sävellystietokoneen. Sama kone näyttäytyy toisessa kuvassa kymmenen vuotta myöhemmin, mutta silloin kuvan taustalla oli hyvin mielenkiintoinen asia: ensimmäinen suomalainen sävellystietokone, taiteilija Erkki Kurenniemen rakentama Dimi-A. 

Kari VS 1971

Tänä keväänä menehtynyt Erkki Kurenniemi (1941-2017) oli suomalaisen elektromusiikin pioneeri. Hän rakensi ensimmäisen Dimin Kulosaaressa sijaitsevassa Elektromusiikki Oy:n tiloissa vuonna 1970. Elektromusiikki Oy:n omistaja Jouko Kottila oli Kurenniemen tuttu, ja Kurenniemellä oli tapana oleskella liikkeen tiloissa ja askarrella omia kokeilujaan. Ensimmäistä Dimi-soitinta soitettiin koskettamalla kahdella metallipuikolla päällyksen piirilevyssä olevia kytkentäliuskoja. Seuraava Kurenniemen Dimi toimi jo hämmästyttävästi videokameran eli liikkeen avulla. 

Erkki Kurenniemen edelläkävijän merkitystä yhtään vähättelemättä täytyy kuitenkin sanoa, että ensimmäisten syntetisaattoreiden musiikillinen soundi ei juuri korvia hivellyt. (Katso Yle Elävä arkisto: DIMI, suomalainen syntetisaattori). Karin kuvatulkinta asiasta on myös kovin satukirjamainen, joko tietoisesti tai siksi, ettei Karilla ollut mitään käsitystä miltä tällainen syntetisaattori oikeasti näytti – tai miltä se kuulosti. "Sähköisen" äänen kuvaaminen ja kirjaaminen ei oikein luonnistunut, siksi Karin sävellystietokone sanoo Piip ja Kukkuu.

Luulisi siis, että koska Kari inhosi modernia ja ihaili vanhaa musiikkia, hän olisi piirroksissaan myös osoittanut arvostuksensa esimerkiksi klassisen musiikin laulajia kohtaan. Mutta vielä mitä, eihän Kari olisi Kari, ellei hän olisi pilkannut kaikkia samalla tavalla. Laulajat varsinkin olivat usein Karin piirrosten pilkan kohteina, joten otetaan tähän loppuun yksi esimerkki siitä.  Liekö laulajiin kohdistuvassa arvostelussa taustalla se, että sisko Maaria Eira oli varsin omapäinen persoona ja myös Karin vaimo Lippe teki uraa laulajana. Kari kun olisi mielellään ollut aina huomion keskipisteenä ja perheen muissa jäsenissä ilmennyt lahjakkuus vei huomion hänestä pois!

Kari HS 1987

Jäähyväisiä presidenteille

Suonette anteeksi, että aloitan kirjoituksen itsestäänselvyydellä: Karilla ei koskaan ollut minkäänlaista auktoriteettien pelkoa. Harvoilla ihmisillä on tämä piirre tai kyky. Siis ajatus siitä, ettei mikään yhteiskunnallinen asema tai varallisuus aseta ihmistä toisen yläpuolelle tai estä kohtelemasta toista kuin vertaistaan. Pilapiirtäjälle tämä luonteenpiirre lienee elinehto, sillä jos alkaisi pelätä valtaapitävien reaktioita ei piirtämisestä tulisi yhtään mitään.

Kun Kari aloitti päivän piirrosten piirtämisen Helsingin Sanomiin vuonna 1950 oli maailma aika toisenlainen. Tasavallan presidentin virka oli miltei pyhä: vaikka kaikkea muuta olisi saanut pilkata, niin sanattoman sopimuksen mukaan presidentti rajattiin kaiken julkisen irvailun ulkopuolelle. Tähän Karikin tyytyi – aluksi. Kekkosen valinta presidentiksi oli Karista niin hullunkurinen juttu, että hetken pidättelyn jälkeen hän ei voinut vastustaa kiusausta piirtää Kekkosesta niin kuin ennenkin: ilkeästi ja piikitellen. Siihen joutui Kekkonen tottumaan, ja seuraajat samoin.

Vaikka Kari ei Kekkosesta pitänytkään, oppi hän lopulta vuosikymmenten aikana arvostamaan hänen kykyään luovia vaikeassa poliittisessa maailmantilanteessa. Kun Kekkonen sairastui ja presidentin kuoleman lähestyi, varauduttiin Helsingin Sanomissa tilanteeseen taittamalla Kekkosen muistosivu jo valmiiksi. Karilta tilattiin etukäteen Kekkosen In memoriam-kuva ja koska Kari omien sanojensa mukaan tiesi aika paljon sairauksista, hän laskeskeli että Kekkosen kuolema ajoittuu ajankohtaan, jolloin tammi pudottaa ensimmäiset lehtensä puusta. Näinhän todella tapahtui, Urho Kekkonen kuoli 31.8.1986 ja seuraavana aamuna Helsingin Sanomien sivuilla julkaistiin Karin piirros, jossa tammenlehvät muodostavat seppeleen Tamminiemen ikkunan alle. "Se on yksi kauneimmista piirroksistani", Kari itse sanoi.

"JÄÄHYVÄISET UKK:LLE"

HS 1.9.1986

Karin Suomen tasavallan presidenteille piirtämät In memoriam-kuvat ovat muutenkin Karin piirrosten aatelia. Ensimmäisen muistokuvan piirtäminen tuli Karille eteen heti ensimmäisen Helsingin Sanomien kuukauden aikana kun Marsalkka Mannerheim kuoli 27.1.1951. Piirros on upeasti piirretty, juhlallinen ja symbolinen. Mannerheimin kasvojen takana on murtunut tammi ja sureva naishahmo: se kuvastaa Suomi-neidon surua yhden merkittävän ajanjakson päättymisestä Suomen historiassa. Tammi on mytologinen voimapuu, myös "itsenäisyyden tammi"-käsite on meille tuttu.

"TAMMISUNNUNTAI"

HS 30.1.1951

Suomen tasavallan ensimmäistä presidenttiä, K.J.Ståhlbergia Kari arvosti suuresti. Kun Ståhlberg kuoli, otti Kari kuvansa aiheeksi Ståhlbergin roolin Suomen perustuslain luojana ja itsenäisen, yhtenäisen Suomen rakentajana. Näihin viittaavat lakikirja ja muurauslasta kuvan etualalla. Ja kas: tämänkin presidentin kuvaan on varissut muutama tammenlehti!

"MAA ON LAILLA RAKENNETTAVA"

HS 23.9.1952

Presidentti J.K. Paasikivi esiintyi Karin piirroksissa muutaman kerran jo presidenttiaikana, mutta piirrokset olivat varsin neutraaleja. Piirrosten iva oli jossakin muualla kuin presidentin toiminnassa tai sitten piirroksissa presidentti esitettiin positiivisessa valossa. Paasikiven In memoriam-kuva on piirroksena upea. Se näyttää Paasikiven vähäeleisenä peränpitäjänä, joka varmalla kädellä johdattaa venettä juuri siihen suuntaan kuin haluaa. Ja likimain yhdellä viivalla Kari on loihtinut esiin Paasikiven profiilin hyvin tunnistettavassa muodossa.

"MIES PERÄSIMESSÄ"

HS 15.12.1956

Mauno Koivisto kuului niihin presidentteihin, joita Kari arvosti. Koivisto oli yksi hänen piirrostensa vakiohahmoista, ja Karin piirrosten takia ihmiset alkoivat nähdä Koivistolla vallattoman hiustupsun silmien yläpuolella. Kari kuoli kaksi vuosikymmentä ennen Koivistoa, joten In memoriam-kuvaa ei tietenkään ole. Mutta sen sijaan voimme Kari-paviljongissa esitellä Karin piirrosta, johon on liitetty hiustupsuksi Koiviston oikeita hiuksia: ne Karille lähetti itse Tellervo Koivisto!

Mutta huomaatteko, että yksi on joukosta poissa? Presidentti Risto Ryti kuoli 25.10.1956, siis vähän ennen Paasikiveä, mutta hänestä Kari ei piirtänyt In memoriam-kuvaa. Miksi, se olisi hauska tietää. Oliko päätös Karin oma? Jos oli, niin Helsingin Sanomat ei sitä kyseenalaistanut, sillä halutessaan se olisi voinut myös tilata piirroksen: niin toimittiin esimerkiksi Kekkosen piirroksen kohdalla. Niin tai näin, olisi ollut mielenkiintoista tietää millaisen kuvan Kari olisi Risto Rytistä piirtänyt. 

Ylen elävässä arkistossa on nähtävissä Suomen presidenttien hautajaisista koosteita.

Originaali omaksi – viskipullolla

Me täällä Visavuoren museossa toisinaan kehuskelemme, että meillä on kokoelmissa yli 8000 Karin originaalipiirrosta. No, se on kyllä vale. Piirroksia toki on vähintään tuo määrä, mutta kaikki ne eivät ole alkuperäisiä piirroksia. Kari myi aikanaan piirroksia niitä kysyville, ja säilytti näistä piirroksista itsellään vain kopion. Visavuoren museon kokoelmat pitävät siten sisällään sekä alkuperäisiä että valokopioituja piirroksia.

Karin piirroksia ostivat aikanaan sekä erilaiset yritykset, puolueet, ammattiyhdistysliikkeet ja järjestöt, että myös yksityiset henkilöt. Kuten arvata saattaa, ostetut piirrokset ovat osuneet jollakin tavalla juuri ostajan nauruhermoon ja liittyvät usein suoraan omaan toimialaan tai ammattiin. Tästä mainio esimerkki on oheinen Vilho Pahkaa kuvaava piirros:

– Meitillä on ny armeija, muttei vihollista. Parree 

sekin kun että olis vihollinen muttei armeijaa.

HS 1988

Originaalin omistaa Juha Moisio.

Juha Moisio oli tuolloin töissä Pääesikunnan tiedostusosastolla ja kertoman mukaan piirros vain "kolahti". Piirros siirtyi Moision omistukseen hänen muistinsa mukaan noin 300 markan hintaan. Originaalipiirrosta ei haettu Karilta itseltään, vaan Kari toimitti sen kehystysliikkeeseen ja ostaja sai lunastaa piirroksen sieltä valmiiksi kehystettynä. Kari oli määritellyt liikkeeseen tarkkaan, miten piirrokset tulee kehystää. 

Juha Moisio kertoo, että kuva on hänellä edelleen näkyvällä paikalla kotonaan. Visavuoren museon kuvatietokannan tiedot pitävät siis yhä paikkansa: Kari merkitsi jokaiseen kuvaan ostajan nimen ja tuo alkuperäisen ostajan nimi on meillä tiedossa. Vilho Pahkan kuvan kohdalla lukee: "Arkistossa kopio. Originaalin omistaa Vääpeli Juha Moisio, Helsinki." 

Aika monen kuvan kohdalla omistajatiedot ovat kuitenkin jo historiaa, sillä varsinkin yksityisten ihmisten ostamat piirrokset ovat vähitellen siirtyneet huutokauppojen kautta uusille omistajille. Tällä hetkellä Karin originaalipiirroksen voi hyvällä lykyllä löytää huutokauppojen listoilta noin 100-150 euron hintaan. 

HS 1991

Kuvassa Martti Ahtisaari, joka teki pitkän uran

YK:ssa ja on erikoistunut nimenomaan vaikeiden

kriisialueiden rauhanvälittäjän tehtäviin.

Originaalin omistaa Martti Ahtisaari.

Poliitikkojen kohdalla Karilla oli kuvilleen oma hinnoittelu. Kari tuumi, että koska hän saa elantonsa piirtämällä poliitikkoja, ei poliitikkojen tarvitse välttämättä maksaa piirroksista. Tai siis maksaa rahaa. Viskipullo taisi olla se tavallisen keino lunastaa itseään kuvaava piirros. Näin muistavat esimerkiksi presidentit Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari, jotka molemmat ovat pyytäneet Karin piirroksia itselleen. 

Poliittiset puolueet, ammattiyhdistykset, järjestöt ja yritykset ovat kautta aikojen olleet Karin asiakkaita. Piirrosten kohteet ovat ymmärtäneet nauraa itselleen ja Kari muistelee, kuinka sihteerit tilasivat häneltä originaaleja työnantajilleen. Kari osasi olla ammattimaisen ylpeä tuotoksistaan: "Vaikka on rumaa kehua itseänsä, niin piirrokseni ovat tasokkaita", hän sanoi. Ei-yksityisille ostajille piirrosten hintahaarukka olikin vähän korkeampi, ainakin 1970-luvulla piirrokset maksoivat 500-1000 markkaa. Kari rinnasti piirroksensa taidegrafiikkaan, jonka vedokset tuolloin maksoivat noin 600-700 markkaa. "Ja minun piirrokseni ovat originaaleja", hän huomautti. 

– On niitä hyviäkin yhden asian liikkeitä, 

niikuin esimerkiks toi alkoholiliike.

HS 1982

Originaalin omistaa Oy Alko Ab

Joillekin tahoille on kertynyt aika mukava Karin alkuperäisten kuvien kokoelma. Yksi tällaisista on Alko. Alko ymmärsi alusta asti Karin alkoholipolitiikkaa kommentoivien piirrosten nerokkuuden ja hankki systemaattisesti omistukseensa piirroksia, joissa keskustellaan viinasta, alkoholimonopolista tai Alkosta itsestään. 

Karille originaaliteosten myynti oli yksi osa toimeentuloa. Helsingin Sanomat maksoi Karille kuukausipalkkaa, mutta toisin kuin yleisesti luullaan, palkka ei ollut tähtitieteellinen. Enemmän Kari tienasi esimerkiksi kirjojen myynnillä ja muilla oheistuotteilla. Kaikki tulopurot yhteenlaskettuna Kari saattoi kyllä lukea itsensä Suomen taitelijoiden joukossa parhaiten toimeentulevien joukkoon. "Kyllä minä olen sen eteen työtä tehnyt ja teen edelleen; siinä suhteessa minulla on hyvä omatunto", Kari kuitenkin tähdensi. "Kyllä minulle raha on aina tervetullut. Eikä ole mikään häpeä tienata."

Lopuksi vielä tietoisku Karin piirroksista kiinnostuneille: Jos havittelet itsellesi Karin pilapiirrosoriginaalia älä kysy sitä Visavuoren museolta – me emme myy kokoelmiamme. Äläkä ole yhteydessä Karin perikuntaan, sillä heillä ei originaalipiirroksia ole. Tarkkaile sen sijaan huutokauppoja; jos hyvin käy, mieleinen piirustus ilmestyy myytäväksi ja voit lunastaa sen itsellesi. 

Masentavasti miehistä

Yleinen käsitys on, että Kari oli sovinisti. Karin piirroksia ja kirjoituksia lukiessa huomaa kyllä, että Karin maailmassa naiset eivät olleet aivan tasavertaisia miesten kanssa. Kari sai kuulla kunniansa monta kertaa naisia väheksyvien kuviensa vuoksi – ja hyvä niin. Mutta vähän minua välillä aina ihmetyttää, miten vähälle huomiolle jäi se, että Karin mielikuva omasta sukupuolestaan oli vähintään yhtä masentavan väheksyvä. Karin kuvissa tavallinen mies on vastuuntunnoton juoppo.

VAIKEA VALINTA. 

HS 1975

Isän rooli Karin kuvissa on ehkä se kaikkein ahdistavin. Tai sanotaan vaikka niin päin, että Kari ei anna isälle perheessä minkäänlaista roolia. Kuva toisensa jälkeen isät kittaavat kuvissa kaljaa ja viis veisaavat arkielämän sujumisesta. Kun Karin hyvä ystävä, pääministeri Kalevi Sorsa ajoi Suomeen 1970-luvulla isyyslomaa, piirsi Kari Hesariin kuvan miehestä, joka pähkäilee tuttipullon ja olutpullon välillä. Karin silmissä "isän vauvaloma" alensi miehen vauvan tasolle. Nykysilmin kuva on vielä pahempi: Karilla ei ollut minkäänlaista uskoa siihen, että isät voisivat pitää huolta lapsistaan.

"MUTSILLE ON VAIKEETA KEKSIÄ LAHJAA, MUT

FAIJALLE EI TARTTE ISÄNPÄIVÄNÄ OSTAA KUN 

PARI KALJAA, NIIN SE ON ILOINEN."

HS 1988

Ero naisia tai miehiä väheksyvien piirrosten välillä on selkeä: naisia kohtaan Kari oli välillä piirroksissa rehellisen ilkeä, kun taas isiä tai arkielämän miehiä mollaavat piirrokset ovat enemmän toteavia: ikään kuin asiat olisivat juuri näin, eivätkä muutu miksikään.

HS 1964

Matti Kurjensaari, kirjailija ja Karin ystävä, on kirjoittanut viiltävän ilkeän luonnehdinnan Karista kirjassaan "Veljeni merellä myrskyävällä - Muotokuvia muistista" (Tammi 1966). Kurjensaari luonnehtii Karia "korservatiiviksi monessa potenssissa", joka ei "kerta kaikkiaan usko ihmiseen." Isän roolin muuttuminen vuosien saatossa menee Karilta ohi, sillä kuten Kurjensaari sanoo: "Kari ei antaisi ihmisille muuttumisen oikeutta... roisto on roisto, sotilas on sotilas. Se on liikkumaton, lapsekas satumaailma, jossa ei ole ihmisiä, vaan tyyppejä."

"...TERVETULOA LOMALTA! TÄÄLLÄ TÄYTYISIKIN 

VÄHÄN SIIVOTA JA LAITTAA SAPUSKAA."

HS 1978

Lomakohteiden hotellihenkilökunnat lakkoilivat, minkä vuoksi 

matkalaiset joutuivat itse siivoamaan ja laittamaan ruokaa.

Kurjensaari ei luonnehdi Karia sovinistiksi tai miesvihaajaksi, vaan yksinkertaisesti ihmisvihaajaksi: "En ole havainnut, että Kari koskaan olisi puolustanut mitään taikka ketään ihmisten joukossa." Mutta tietysti, pilapiirtäjälle tästä luonteenpiirteestä on vain hyötyä: "Pilapiirtäjänä Karille on eduksi, ettei hän tunne solidariteettia ainoankaan ihmisryhmän kanssa." 

VS 1962

Tosin, asia ei toki ole näin mustavalkoinen, sillä kun mollaa yhtä, tulee vaivihkaa ylistäneeksi toista. Nostetaan näin Naisten päivän kunniaksi esille naisten rooli niissä Karin kuvissa, joissa piikittely kohdistuu miehiin: nainen on Karin kuvissa aina se, joka kantaa vastuunsa eikä väistele sitä laiskottelemalla tai juopottelemalla. Nainen on Karin kuvissa luotettava, ja vain nainen pystyy Karin mielestä keskittymään useaan asiaan yhtä aikaa.

Tiesittekö muuten, että miesvihalle on olemassa oma sivistyssanansa, jota tosin ei koskaan käytetä? Se on misandria.

Sopulien maailmasta

Miksi ihmeessä toimittajat esiintyvät Karin kuvissa sopuleina? Kyseessä ei itse asiassa ole Karin keksintö, vaan idean isä on presidentti Mauno Koivisto. Koiviston suhde lehdistöön oli monella tavalla mutkikas. Lehdistö piti Koiviston puheita vaikeaselkoisina, niitä tulkittiin rivien välistä ja niihin vaadittiin selvennyksiä. Lopulta Koivisto hermostui, ja vuoden 1984 alussa Åbo Underrättelser-lehden haastattelussa hän vertasi toimittajia sopulilaumaan. "Näyttää siltä, että on mielipidejohtajia, joita muut sitten seuraavat kuin sopulilauma. Tästä lähtien pidän huolta, ettei kukaan selitä ajatuksenjuoksujani – en edes minä itse", Koivisto sanoi.

Koiviston lausahduksesta lähtien toimittajat muuttuivat sopuleiksi Karin piirroksissa. Jollain tavalla tämä muoto myös vapautti Karin irvailemaan entistä enemmän medialle, sillä sopulikuvia ilmestyi jatkossa säännöllisesti, kun aikaisemmin toimittajakunta esiintyi Karin kuvissa vain harvakseltaan.

Karin suhde mediaan oli hullunkurisen ambivalentti. Hän oli itse osa sitä, mutta silti hän oli äärimmäisen mediakriittinen ja asetti itsensä toimittajakunnan ulkopuolelle. Pilapiirroksissaan Kari kommentoi toimittajia, lehdistöä ja mediamaailmaa samalla tavalla kuin mitä tahansa muutakin ilmiötä: riippumattomana yksinajattelijana.

Karin sopulipiirrokset ovat usein viiltävän osuvia. Oletan, että myös toimittajat itse osasivat nauraa näille piirroksille. Ehkä joku saattoi jopa tuntea pienen piston sydämessään, esimerkiksi yllä olevaa kuvaa lukiessaan – ettei vain piirrokseen olisi kiteytettynä ihan todellinen käytäntö?

Sopulipiirrosten muoto on vakio: kuvassa on kaksi sopulia, iso ja pieni. Iso on vähän kokeneempi ja opastaa pienempää alan tavoille, ja pieni kyselee kysymyksiä, joihin iso ei halua vastata. Pienen sopulin kysymysten kautta Kari selvästi tuo esiin omia mielipiteitään. Tämän voi huomata esimerkiksi piirroksista, joissa kommentoidaan Suomen hakeutumista Euroopan Unionin jäseneksi.

Karin EU-kriittiset piirrokset ovat sikäli mielenkiintoisia, että Helsingin Sanomat oli julkisesti EU-jäsenyyden puolella ja lobbasi jäsenyyttä avoimesti jutuissaan. Karin pilapiirrosten pikkusopulin näennäisen viattomat kysymykset olivat siis likipitäen lehden ainoat kriittiset kommentit jäsenyyttä vastaan.

Osasi Kari toki nälviä toimittajia muutenkin. Ikuisena Neuvostoliitto-kriitikkona Kari ei voinut sietää minkäänlaista nöyristelyä itänaapuria kohtaan.  Neuvostoliiton pääsihteerin Mihail Gorba tsovin vierailun aikaan vuonna 1989 Kari näpäytti lehdistöä liiallisesta valtiomiehen palvonnasta.

Kari naureskeli myös lehdistön ikuiselle optimismille.  Juttuja seuraamalla saattoi luulla, että Suomi on joka vuosi ennakkosuosikki kaikissa missi- ja laulukisoissa, vaikka lopputuloksissa Suomi keikkui aina häntäpäässä.

Saman jutun vatvominen päivästä toiseen oli Karin mielestä myös toimittajien laiskuutta. Karin alla olevasta kuvasta voimme päätellä, että keväällä 1987 ei paljon muusta puhuttu kuin "Jumalan teatterin" skandaalista ja Matti Nykäsestä.

Tiesittekö muuten, että sopulilaumalla ei ole johtajaa? Se asia oli selvinnyt presidentti Mauno Koivistolle vasta jälkeenpäin.