Kari oli sodan käynyt mies. Hänen osaltaan sota alkoi koulutuksella huhtikuussa 1940 ja päättyi joulukuussa 1944. Sotaväkeen astuessaan Kari oli 20-vuotias nuorukainen, herkkä taideopiskelija, joka mietti kestäisikö sodan arkea. Kari huomasi kuitenkin pian, että sota oli hänelle "melko lailla käytännön juttu"; silloin on lähinnä kiinnostunut siitä, saako syödäkseen ja säilyykö hengissä. Kun Kari näki sodassa ensimmäiset ruumiit hän totesi hämmästyneenä, etteivät ne vaikuttaneet häneen ollenkaan. "Joko koneistoni on niin panssaroitu tai sitten minulta puuttuu kyky tuntea inhimillisesti", hän itse pohti.
Jälkeenpäin Karilla ei ollut mitään tarvetta nostalgisoida sotaa tai edes muistella sitä. Sota ei ollut Karin elämän suurin tapahtuma. Eniten Kari arvosti sodassa sitä, että hän pääsi tutustumaan erilaisiin ihmistyyppeihin. "Kun olin niin tyhmä, etten koskaan päässyt upseeriksi, olin miehistön kanssa samassa korsussa. Kun kaksikymmentä miestä oli yhdessä korsussa, ja samanlaisia korsuja ympärillä, niin pääsi säätyajattelusta", hän totesi myöhemmin.
Karin maailmankuvassa sota on osa luonnon järjestystä. Se ei tarkoita sitä, että Kari ihannoisi sotaa vaan päinvastoin: hänen mielestään sota on karkea ja vastenmielinen tapahtuma. Mutta koska Karin mielestä ihmisella ei ole muita vihollisia kuin ihminen, niin sota on välttämätön luonnon tasapainon takia.
Historia kulkee Karin mielessä kehää, jokainen sukupolvi noudattaa tavallaan samaa kaavaa. "Ihmisillä on reviiriajattelu niin kuin eläimillä. Ikuinen taistelu syntyy siitä, että jokainen kulttuuri on ekspansiivinen. Jos näin ei ole, kulttuuri latistuu, käpertyy itseensä. Se menee kuin gramofonilevy, aina pienempiä ja pienempiä kierroksia", Kari selitti.
Kari ei jaksanut uskoa aseistariisuntaan, hän irvaili rauhanmarsseille ja ydinaseettomalla Pohjolalle. YK:n toimintaan Kari pettyi pahasti, ja piikitteli sitä toistuvasti. YK ei Karin mielestä koskaan pystynyt vaikuttamaan kansainvälisen rauhan puolesta, vaan se sulkeutui omaan linnoitukseensa laatimaan yhdentekeviä julkilausumia.
Suomi menetteli Karin mielestä järkevästi toisessa maailmansodassa. "Viisaasti ollaan sumplittu, luultavasti ihan omaa tyhmyyttämme. Jumala suojelee humalaisia ja hulluja, ja suomalaiset ovat molempia", hän sanoi.
Vaikka sota on Karin mielestä välttämättömyys, oli hän siitä onnellinen, "ettei sellaista näytelmää jokaiselle sukupolvelle tarjota." Kyllä Karin mielestä tyhjyyden voi toisellakin tavalla täyttää, elämän saa kulumaan ja voi tapahtua jotain tärkeämpääkin. Karin äiti, Estelle Suomalainen, tosin toisinaan huokaili: "Milloin tulisi taas sota? Silloin ihmiset olisivat niin iloisia ja ystävällisiä toisilleen."
"Rehellisesti sanoen en suosittele", Kari lopulta totesi sodasta vanhoilla päivillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti