Karin kaikkien aikojen tunnetuin piirros

Ei ole epäselvyyttä siitä, mikä on Karin kaikista piirroksista tunnetuin ja muistetuin: se on "Joulukatu eli Kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä". Piirros on aivan Karin uran alkuvaiheilta, vuodelta 1954, mutta se on jäänyt lähtemättömästi mieleen kaikille, jotka ovat sen nähneet silloin tai myöhemmin. Vuonna 2009 järjestimme äänestyksen Karin kaikkien aikojen parhaasta piirustuksesta eikä kenellekään tullut yllätyksenä, että Joulukatu voitti äänestyksen ylivoimaisesti.

JOULUKATU ELI KUOKKAVIERAS

SYNTYMÄPÄIVÄKESTEISSÄ

Kuvan syntyhistoriaan liittyy näyttelijä Tarmo Manni. Kari ja Tarmo Manni olivat törmänneet toisiinsa Helsingissä joulun alla ja jääneet hetkeksi tarkkailemaan kiireistä Aleksanterinkatua. Kari intoutui pohtimaan, mitä tapahtuisi, jos Jeesus yhtäkkiä ilmestyisi keskelle joulukatua. 

- "Pitäisi piirtää sellainen kuva", Kari pohdiskeli.

- "Et ikinä uskaltaisi!", väitti siihen Tarmo Manni.

- "Katso huomisen lehdestä", uhosi Kari ja kiirehti työhuoneelleen.

Joulukatu ilmestyi Helsingin Sanomissa 22.12.1954. Kuva kosketti aivan erityisellä tavalla suomalaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että kuva toi Jeesuksen kerjäämään liian tunnistettavaan ympäristöön. Ei tarvinnut olla helsinkiläinen, että tunnisti Suomen tunnetuimman joulukadun, sen olemassaolevat rakennukset ja jouluvalot. Ajankohtaisuutta lisäsivät vuonna 1954 käytössä olleet automallit ja ihmisten ajanmukainen pukeutuminen. Jeesus kerjää pää painuksissa ja saa osakseen vain ohikulkijoiden vihaisia katseita.

Kuva on innoittanut monenlaisiin reaktioihin vuosien saatossa. Ehkä mielenkiintoisin on Pave Maijanen säveltämä kaunis laulu nimeltä "Kuokkavieras", jonka sanat on kirjoittanut Karin kuvan innoittamana Hector. Paven "Kuokkavieras" on vuodelta 1991 - se on siis tehty liki neljäkymmentä vuotta piirroksen ilmestymisen jälkeen.

Valitettavasti "Joulukadun" alkuperäistä piirrosta ei ole museon kokoelmissa. Vuonna 1960 Kari kutsuttiin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan eräänlaiselle luento- ja palkintomatkalle: Kari oli herättänyt läpi 1950-luvun suurta huomiota erityisesti rapakon tuolla puolella Neuvostoliittoa arvostelevilla piirroksillaan. Amerikkalaiset arvostivat sitä, että piskuisesta Suomesta tulee piirtäjä, joka uskaltaa kaiken kylmän sodan ja suomettumispolitiikan keskellä sanoa suorat sanat.

Yksi Karin kohde Amerikan reissulla oli  Montrealissa sijaitseva McGillin yliopisto, jonne hänet oli kutsuttu luennoimaan. McGillin yliopiston rehtori herra F. Cyril James kutsui luennon jälkeen Karin ja hänen Lippe-vaimonsa luokseen illanviettoon. Kari on kertonut tapauksesta omaan hersyvään tyyliinsä kirjassa "Löysin lännen". 

Jostakin syystä – mitä kirja tai perimätieto ei kerro – Karilla on ollut "Joulukadun" alkuperäinen piirros mukanaan ja hän lahjoitti sen rehtorille. Niinpä Suomen kaikkien aikojen kuuluisin pilapiirros jäi Montrealiin. Muutamista yrityksistä huolimatta en ole saanut selville, missä piirros on ja arvostiko herra James – "jolla oli suuret ystävälliset hampaat, joissa tupakasta johtuen oli samanlainen miellyttävän keltainen patina kuin Leonardon maalauksissa" – piirrosta niin paljon, että olisi säilyttänyt sen tuleville sukupolville.

Karin piirros F. Cyril Jamesista kirjassa Löysin lännen  

Mutta miksi juuri tämä piirros pysyy koko ajan ihmisten mielissä? Kai siitä yksinkertaisesta syystä, että kuvan ajankohtaisuus vain kasvaa vuosi vuodelta. Mitä luulette tänä vuonna, miten monta vihaista katsetta Aleksanterinkadulla kerjäävä ihminen saa osakseen? 

Saappaita nuolemassa

Ihmiset muistavat hämmästyttävän hyvin Karin piirroksia vuosien varrelta - se osoittaa sen, miten hyvin ne ovat osuneet maaliin omassa ajassaan. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan muistikuva, joka ei ihan vastaa Karin tuotantoa: silloin kyse on yleensä jonkun toisen pilapiirtäjän kuvasta tai kuulopuheena kuultu selostus kuvasta, jolloin sen sisältö on saattanut värittyä eri tavalla kuin alkuperäisessä piirroksessa.

Jälkimmäiseen kategoriaan osuu pyyntö esittää kuva, jossa sotakorvauksista riutunut Suomi kiillottaa Neuvostoarmeijan loputonta saapasrivistöä. Sellaista kuvaa ei ole, mutta sen sijaan aika tavalla toiseen tapahtumaan liittyvä saappaankiillotuskuva, joka tekstiltään vastaa pyydettyä.

"RIITTÄÄKS TAVANMUKAINEN HARJAUS

VAI NUOLLAANKS KANS?

12.11.1958 

Mutta mistä kuvassa oikein on kysymys?

Tapahtuipa siis Herran vuonna 1958, Suomen maassa, aivan Neuvostoliiton kainalossa seuraavaa:

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ei ollut hurraamista. Elettiin niin sanottua yöpakkaskautta, joka oli alkanut siitä, ettei Neuvostoliitto hyväksynyt K.A. Fagerholmin kolmatta hallitusta. Eniten närää aiheutti SDP:n Väinö Leskisen ministerinsalkku. Maalaisliiton Johannes Virolainen oli yrittänyt vedota SDP:n puoluejohtajaan Väinö Tanneriin, ettei Leskistä otettaisi mukaan hallitukseen koska tiedossa oli, ettei Neuvostoliitto voinut sietää Leskistä.

"Mitäs te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta", vastasi Tanner Virolaiselle. 

Presidentti Kekkonen oli varoittanut Virolaista menemästä samaan hallitukseen Leskisen kanssa. Kun Kekkonen nimitti Fagerholmin hallituksen 29.8.1958 hän sanoi: "Tämä oli huonoin puhe, minkä olen koskaan pitänyt, mutta eipä ollut itseni kirjoittama."

Hallituksen nimittämisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi painostaa Suomea. Ensin painostus oli taloudellista kiusantekoa: Saimaan kanavan käyttöoikeutta koskeneet neuvottelut keskeytettiin ja Suomenlahden kalastusta koskevan sopimuksen allekirjoittamista lykättiin.

Syksyn edetessä painostus siirtyi kuitenkin poliittiselle ja hyvin konkreettiselle tasolle. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Viktor Lebedev matkusti lokakuun alussa yllättäen "lomalle" Moskovaan ja myöhemmin ilmoitettiin, että Lebedev on siirtynyt muihin tehtäviin eikä hänelle nimitetä seuraajaa Helsinkiin.

Tilanne alkoi muuttua sietämättömäksi. Juuri tässä vaiheessa Maalaisliiton Kyntäjä-lehdessä ilmestyi nimimerkki "Mikko Miekan" kirjoitus, jossa liehakoitiin estotta Neuvostoliittoa. Yleisesti uskottiin, että "Mikko Miekan" takana oli Matti Kekkonen, jonka muotokuvan Karikin siis piirsi pilapiirrokseensa. 

Matti Kekkonen, presidentti Kekkosen poika, oli tuolloin Maalaisliiton kansanedustajana. Matti Kekkonen oli politiikassa ehdoton K-linjalainen, joka kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan ja Rauhanpuolustajien johtoelimiin. 

"Mikko Miekan" kirjoitus herätti suurta huomiota, joista tietysti näkyvimpiä reaktioita oli Karin sanoinkuvaamattoman ilkeä piirros. Miten olisikin taas herkullista kurkistaa aikojen taakse ja nähdä, millaista kuhinaa Karin piirros sai aikaan vaikkapa Tehtaankadulla, Neuvostoliiton suurlähetystössä. Ja mitähän Matti Kekkonen itse ajatteli? Olipa hän nimimerkin takana tai ei, hänet oli leimattu –ehkäpä sitä paitsi ihan aiheesta – "saappaannuolijaksi". 

Marraskuun 1958 aikana Maalaisliiton johto totesi tilanteen täysin kestämättömäksi ja valtuutti lopulta puolueen ministerit eroamaan. Myös presidentti Kekkonen alkoi kulisseissa kaataa hallitusta. Ulkoministeri Johannes Virolainen esitti eronpyyntönsä 4.12.1958, minkä jälkeen K.A. Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.

Ja millaisen piirroksen Kari sai aikaan tästä farssista? No tietysti ihan pitelemättömän. 6.12.1958 Helsingin Sanomissa julkaistiin piirros nimeltä "CHAPEAU CLAQUE eli takaisinponnahtava silinterihattu". Kuvassa Hertta Kuusinen, Aarre Simonen ja Johannes Virolainen yrittävät vuorotellen lytistää K.A. Fagerholmin ministerinhatun, mutta vasta Fagerholm itse onnistuu siinä.

Kari oli kyllä piirroksissaan härski ja karski. Mutta toisinaan ihan syystä.

Maailman sydämessä – Pariisissa

Nythän on niin, että ilman Pariisia ei olisi Visavuorta. Ei sen puoleen myöskään Halosenniemeä, eikä Kalelaa.  Jossain siellä, 1880-luvun boheemin Pariisin sydämessä, halvassa taiteilijoiden suosimassa kuppilassa päätettiin eräänä viininhuuruisena yönä näiden ateljeekotien rakentamisesta. Emil Wikström on muistellut, kuinka hän, Axel Gallén ja Pekka Halonen  "löivät nyrkkiä pöytään ja päättivät, että nyt lähdemme takaisin Suomen korpiin ja rakennamme itsellemme torpat."

Päätös ei tarkoittanut sitä, että rakkaus Pariisiin olisi kaikonnut. Pariisi oli edustanut nuorille suomalaisille taiteilijoille kaikkea sitä vapautta, mitä Suomessa ei ollut tarjolla. Vapautta ennen kaikkea taiteen saralla, lupaa työskennellä yötä päivää uusien ideoiden ja ystävien tuella, mahdollisuutta käyttää eläviä malleja ja viis välittää normaalin arjen sujumisesta.

Toki muutama juhlakin matkan varrella saattoi osua, vaikkapa Academie Julianiassa, missä sekä Gallén että Wikström opiskelivat. Gallen-Kallelan Museon kuvassa Emil Wikström keskellä ja Axel Gallén etualalla.

Pariisi oli 1800-luvun lopulla kaiken uuden taiteen keskus. Emil Wikström oli lähtenyt opiskelemaan Wieniin, missä taideopetus oli vielä hyvin klassista ja perinteistä. Axel Gallén sai kuitenkin Wikströmin houkuteltua Pariisiin imemään itseensä uusia ihanteita. Realismi teki tuloaan, ja kaikki outo, alkuperäinen ja eksoottinen houkutteli: japonismi,  alkuperäiskansat, kansantarut ja suomalaisilla muinainen, kalevalainen menneisyys.

Kun Wikström rantautui Pariisiin vuonna 1885, oli hän yhtä rahaton kuin kaikki muutkin. Hän kirjoitti äidilleen: "Rakas mammaseni! Minä olen nyt maailman sydämessä, minä olen Pariisissa."

Ensimmäisen talven hän asui Axel Gallénin kanssa samassa ullakkohuoneessa, "ryövärikortteleissa" osoitteessa Rue de Battignolles 73. "En liioittele sanoessani pieneksi sitä noin 7-8 neliön huonetta, josta välttämättömän tilansa veivät sänky, kamina ja pöytä." Kuvassa Visavuoren museossa kuvien ja kertomusten perusteella rekonstruoitu ullakkohuone. 

Alkuperäisyyden ja realismin vaatimus sai suomalaiset taiteilijat kääntämään katseensa takaisin koti-Suomeen. Suomi taisteli tiukkenevien sääntöjen ja lakien alla, ja alkoi yhä selvemmin vaatia itselleen itsenäisyyttä. Taiteilijat halusivat olla osa tätä itsenäisyystaistelua omalla taiteellaan ja siksi he valitsivat "korpiateljeet" maailman sydämen sijaan. Ensin rakentui Visavuori, sitten Kalela, Halosenniemi, Hvitträsk, Ainola ja muut kansallisromantiikan kodit.

Pariisin vuodet kulkivat kuitenkin mukana aina. Ranskan lippu liehui hyllyn päällä,  ja kun Wikström halusi kuvata vaimonsa Alicen ateljeen lyijylasi-ikkunaan, hän kuvasi tämän Ranskan lippua vasten. Ikkunassa Alice levittää kätensä ja rukoilee apua, koska hän on keskellä lumimyrskyä. Hän ajattelee mielessään Välimeren sineä ja auringon hehkua, ja näistä kolmesta väristä muodostuu Ranskan lippu.

Tänään Alice levittää kätensä rukoillakseen rakkaan Pariisin puolesta. Suomen taide ja kulttuuri ovat Pariisille paljon velkaa.

Nukkeilua ja valokuvausta - Wikströmin aikaan

No olihan se hölmöilyä, tietenkin, tuommoinen nukkeilu museossa. Visavuori Hui-tapahtumalla oli kuitenkin tarkoitus löytää muutama nuori kävijä museoon, näkemään millainen seikkailu ja mielikuvitusta ruokkiva paikka museo voi olla.

Nukkeja eri asennoissa katsellessani mieleeni kuitenkin juolahti, ettei nukkeilu oikeastaan olekaan kovin kaukana kuvataiteilijan arjesta. Elävä malli on tietenkin jokaisen taiteilijan toive, mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta eikä varaa. Toisinaan joudutaan siis turvautumaan korvikkeisiin.

Visavuoren museon kokoelmiin kuuluu yksi tällainen klassinen taiteilijatarvike: taipuva, puusta veistetty ihmishahmo, jonka avulla taiteilija on voinut tarkastella erilaisia asentoja edes jollakin tasolla ilman, että on aina tarvinnut elävää mallia eteensä. Kokeilin nukkea "epätoivon" asennoissa ja yllätyin, miten ilmaisuvoimainen pökkelö puunukke voi olla.

Siitä lähtien kun valokuva keksittiin, on se ollut osa taiteilijoiden apuvälineistöä. Kun Emil Wikström veisti Elias Lönnrotin monumenttia Pariisissa, oli tilaajilla suuri huoli siitä, ettei hahmoista tule liian eurooppalaisia. Wikström ratkaisi ongelman valitsemalla esimerkiksi Kantelettaren neidon malliksi suositun näyttelijättären Lilli Tulenheimon, jonka hän kuvasi veistokseen soveliaassa asennossa. 

Pariisilaisia, nuoria naisia saattoi sitten käyttää asentomalleina, mutta kasvojenpiirteet ja tunneilmaisu tulivat Lilliltä. Tämähän oli ihan tavallista, usein taiteilijat käyttivät useita eri malleja yhden teoksen tekemisessä: yhdeltä tuli kasvot, toiselta vartalo - tai kolmannelta jopa vain jokin vartalon osa.

Kantelettaren neidon veistäminen poiki myös yhden itsenäisen teoksen, jonka upean marmorin Wikström lahjoitti Suomen Kansallisteatterille. Visavuoren kokoelmissa on teoksen kipsiversio. Marmorissa tämä runojen neito on paljasrintainen, mutta Lönnrotin monumentissa neidolla on uskollisesti kaikki korut ja koristekirjailut asunaan - kuten Lilli Tulenheimon kuvassakin. 

Aina ei muuten tarvinnut tuhlata edes omia, kalliita lasinegatiiveja asentojen kuvaamiseen; varsinkin naisvartaloita eri asennoissa esitteleviä on ollut - ja on edelleen saatavilla taiteilijan työn helpottamiseksi. Visavuoren kirjastoon kuuluva kirja näyttää siltä, että sitä on toden teolla luettu...

Teoksessa on noin 350 sivua ja ne esittelevät eri mallisia ja ikäisiä naisvartaloita monenlaisissa tunnetiloja tai klassisia sommitteluja esittävissä asennoissa. Älkää välittäkö varsin siveellisestä kannesta, loput sivut esittelevät vain ja ainoastaan alastomia naisia. Melkoinen opus, voin kertoa.

Kaikki tuntevat tarinan Pygmalionista, joka rakastui veistokseen ja toivoi sen eläväksi. Oikeasti kuvanveistäjän työnä on toistaa taru toisinpäin - kääntää elävä malli veistokseksi. Siihen tarvitaan työtunteja niin paljon, että monenlaisia apukeinoja tarvitaan.

Vaan hohhoijaa, nyt taidan huilata tuolillani hetken aikaa, kun olen saanut tämän kirjoitettua!

Pääministeri paniikissa, presidentti polvillaan...

Karin legendaarisista piirroksista legendaarisin lienee "Volgan lautturit".  "Volgan lautturit" tekee erityiseksi monta seikkaa eikä vähiten se, että piirros sai ilmestyessään aikaan jonkin asteisen ulkopoliittisen kriisin vuonna 1958. Pääministeri Johannes Virolainen joutui paniikkiin ja jopa presidentti Urho Kekkonen joutui selittelemään "pilapiirtäjiemme" tekosia.

HÄVETKÄÄ, IMPERIALISTIT!

Kuvassa Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hruštšev istuu lotjassa, jota ns. satelliittivaltiot - Tšekkoslovakia, Unkari, Itä-Saksa, Romania, Puola, Bulgaria ja Albania - vetävät. Hruštšev huutaa länsivaltojen edustajille, Yhdysvaltojen presidentille Eisenhowerille ja Britannian pääministerille Macmillanille: "Hävetkää, imperialistit!". Kuva on toteutettu Ilja Repinin kuuluisan "Volgan lautturit"- maalauksen mukaisesti. 

Mikä piirroksesta teki ulkopoliittisesti niin vaarallisen? Olihan Kari piirtänyt Neuvostoliittoa piikitteleviä piirroksia ennenkin.

Ensinnäkin - ja tämä lienee myös kaikkein pahin piirre tässä piirroksessa - piirros ei ollut tavanomainen Helsingin Sanomien päivän piirros, vaan Kari osallistui piirroksella Lontoossa järjestettyyn maailmanlaajuiseen pilapiirrosten näyttelyyn lokakuussa 1958. Näyttelyn teemana oli "Suuri haaste" (The Great Challenge) ja näyttelyn oli järjestänyt The International Federation of Free Journalists. 

Näyttelyyn osallistui piirtäjiä 24 eri maasta ja esille asetettiin kaikkiaan 277 ajankohtaista piirrosta. Suomesta näyttelyyn kutsuttiin vain Kari, ja liki kolmensadan piirroksen joukosta juuri Karin piirros nousi näyttelyn symboliksi. "Volgan lauttureista" painatettiin postikortteja ja näyttelyjulisteita, ja se julkaistiin - suomalaisten poliitikkojen kauhuksi - lukuisissa ulkomaisissa lehdissä. 

Voitte vain kuvitella, miten pääministeri Johannes Virolaisen silmät siristivät ja korvat punoittivat,  kun kutsu saapua Neuvostoliiton suurlähetystöön ryöpytettäväksi saapui. Karia Tehtaankadun toimijat eivät koskaan yrittäneetkään tavoitella tai taivutella, viesti lähetettiin aina suoraan maan korkeimmalle johdolle.

Sattumoisin oli juuri tulossa YK:n päivä ja pääministerin oli määrä pitää radiopuhe päivän kunniaksi. Virolainen käytti tilaisuuden hyväkseen ja nöyrästi valitteli, että "maassamme tuon tuostakin julkaistaan sanallisia tai kuvallisia esityksiä, joiden tekijät eivät osoita riittävää arvostelukykyä eivätkä ymmärrä ottaa huomioon maamme etuja". Tämä Neuvostoliiton johtajille lähetetty anteeksipyyntö lienee yksi surullisimmista esimerkeistä suomettuneesta Suomesta. 

Mutta Virolaisen kauhunhetket eivät vielä olleet takanapäin. Lontoosta näyttely lähetettiin kiertämään maailmaa ja seuraava etappi oli New York. Näyttelyyn liittyen sikäläinen järjestäjä kyseli sopivaa piirrosta, joka voitaisiin sijoittaa YK:n pääkonttoria vastapäätä olevan The Assembly of Captive European Nations- toimistorakennuksen katolle. Katolla oli aikaisemminkin esitetty iskulauseita, joiden toivottiin herättävän YK:n pääkonttoriin kulkevien huomion. 

Näyttelyn pääkuraattori, Ion Ratiu, ei miettinyt hetkeäkään valitessaan piirrosta: se oli Karin "Volgan lautturit". Kuvasta olisi tullut noin 20 metriä pitkä ja neljän kerroksen kokoinen (!) - ainakin jos on uskominen Suomessa asiasta julkaistuun uutiseen.

Suunnitelmat kuvasuurennoksesta saavuttivat hyvin pian pääministeri Virolaisen, sillä hän oli juuri silloin itse New Yorkissa - kuinkas ollakaan - YK:n yleiskokouksessa. Virolainen hermostui entisestään ja sähkötti välittömästi Helsinkiin ja Lontooseen, jossa pyysi viranomaisia "tekemään kaikkensa" ettei tätä piirrosta lähetettäisi eikä esitettäisi Yhdysvalloissa. 

Kuvan esittämistä osana pilapiirrosnäyttelyä suomalaiset eivät saaneet estettyä, mutta katolle asetettavasta suurennoksesta luovuttiin - tosin pitkälti siitä syystä, että Karista itsestään tilanne alkoi tuntua absurdilta. Mutta aivan kuten Lontoossakin, juuri tästä piirroksesta tuli koko näyttelyn symboli ja se nostettiin toistuvasti esiin lehtijutuissa ympäri Yhdysvaltoja. 

"I the free world there is no power which can stop its exhibition and reproduction. It speaks for 106 million Soviet-en-slaved people in East-Central Europe and the Baltic countries.", kirjoitti Free World Review esitellessään piirrosta ja tapausta. 

Poliitikkojen hermostumisen yksittäiseen pilapiirrokseen ymmärtää paremmin jos muistaa, että "Volgan lauttureiden" ilmestyminen osui aikaan, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat pahasti pakkasella. Tilannetta lievittääkseen presidentti Kekkonen matkusti vuoden 1959 alussa "yksityiselle kulttuurimatkalle" Leningradiin,  ja miten onnellisesti sattuikin niin, että Nikita Hruštšev osui aivan odottamatta samaan aikaan samaan paikkaan. Kari ei voinut olla irvailematta tälle uskomattomalle yhteensattumalle. 

-MIKÄ YLLÄTYS!

Tämän ainoan kerran Kekkonen erehtyi viittaamaan Kariin, kun hän Neuvostoliiton vierailua seuranneessa radiopuheessaan sanoi, että "toivottavasti Neuvostoliitto suhtautuu meidän pakinoitsijoihimme ja pilapiirtäjiimme kuten Fredrik Suuri: Älkää välittäkö, eivät ne graniittia pysty murtamaan". 

Kari oli tietenkin riemuissaan. Hän varmisti seuraavan päivän piirroksellaan, ettei kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi, kenestä oikeastaan oli kyse. 

"KETÄHÄN KUMMAN PILAPIIRTÄJÄÄ PRESIDENTTI

PUHEESSAAN MAHTOI TARKOITTAA?"

Ulkopoliittisesti Kari pääsi tuhman pojan maineeseen. Yhdysvallat ylisti Karin rohkeutta ja The National Cartoonist Society valitsi hänet vuoden ulkomaiseksi pilapiirtäjäksi "for his courage in exposing the communist deceit while working in the shadow of the Kremlin". 

Vielä maaliskuussa 1959 The Time-lehti palasi "Volgan lauttureihin" julkaisemalla piirroksen jälleen kerran ja selostamalla koko episodin värikkäin sanakääntein otsikolla "Karicatures". 

Mutta missä lie "Volgan lauttureiden" alkuperäinen piirros tällä hetkellä? Näyttelyä varta vasten piirretyt työt jäivät The International Federation of Free Journalist-järjestön haltuun ja ne kiersivät ahkerasti maailmaa. Toivottavasti piirros on säilynyt.

Varastettuja - vai yhteisiä ideoita?

Joskus on vaikea vetää eroa sen välille, mikä on silkkaa matkimista ja mikä ajan hengessä toteutettavaa trendiä. Helppoa on sen sijaan todeta, että taiteilija ei koskaan ole irrallaan omasta ajastaan ja siihen liittyvistä muoti-ilmiöistä. Muodin vaikutus on voimakas myös silloin, kun sitä ei noudata vaan sen torjuu.

Tämä vain johdantona sille, että älkää ikinä uskoko että meidän suuret pojat - ne Pekat ja Akselit ja Emilit - olisivat itse keksineet kansallisromantiikan, korpiateljeet ja Karjalan ihanuuden. Ei suinkaan, koko sen ajan talonpoikaisuutta ihannoiva kulttuuri oli syntynyt kuin yhtenä ajatuksena Euroopan yllä. Samaan loveen lankesivat britit, fransmannit, saksit ja belgialaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset.

Erityisen tehokas ajan aatteen levittäjä oli englantilainen The Studio-lehti. The Studiota luettiin ahkerasti muun muassa Visavuoressa, jossa Wikströmin kirjastoon kuuluu The Studion nidottuja vuosikertoja 1890-luvulta pitkälle 1900-luvun puolelle.

Olen selaillut lehtiä monista eri syistä ja joka kerta hämmästyn sitä, miten täydellisesti esimerkiksi ajan arkkitehtuurin tunnuspiirteet voi löytää lehden sivuilta - siis "suomalaisen", sen "kansallisromanttisen" arkkitehtuurin. Kas, tuolla on talo, joka on kuin Visavuoren ateljee - ja onko tuo Hvitträsk? Ei sittenkään,  vaan talo Saksassa...

Mukavan hämmentävää on myös se, miten hyvin Suomi ja Suomen taiteilijat ovat lehdessä edustettuina. Minun piti kirjoittaa artikkeli Visavuoren kesänäyttelystä, jossa esittelimme Eva ja Louis Sparren taidetta ja otin samalla uteliaisuuttani lehdet jälleen käsiini ja tarkistin The Studion suhteen Sparren taiteilijapariskuntaan. 

"The Artistic Movement in Finland"-artikkeli vuodelta 1896 nostaa esiin Louis Sparren maalaaman "hätkähdyttävän" muotokuvan isästään kreivi P.A. Sparresta ja korostaa samalla Sparren osuutta Suomen taiteen edistäjänä.  

Samalla sivulla ylistetään Emil Wikströmin marmorista "Melancolia"- veistosta, joka Suomessa tunnettiin nimellä "Kaiho". Tämä kaunis veistos, jossa nuori nainen soittaa kannelta, tuhoutui vielä samana vuonna - 1896 - Visavuoren ateljeen tulipalossa. 

Seuraavan vuoden eli vuoden 1897 niteessä esitellään kirjansidontataidetta ja kokonainen aukeama on omistettu Eva Mannerheim Sparren kirjasidoksille. Vastaavan laajuista esittelyä ei tainnut saada yksikään toinen suomalainen taiteilija!

The Studio pyrki edistämään aatteiden ja ajatusten kulkua eri maiden välillä, sekä esittelemään jokaisen maan erityispiirteitä ja taidetta. Lehdet antavat aivan erinomaisen kuvan siitä, mitä tietoa ja virikkeitä meidänkin veijarimme maailmalta saivat. The Studio auttaa ymmärtämään, ettei Sääksmäen perukoilla oltu tietämättömiä Euroopan muotivirtauksista ja että vastavuoroisesti Visavuoren mestarin - ja monen muun - suomalaisen työt saattoivat hyvinkin innoittaa kollegaa toisessa maassa. 

"Taiteilijoilla on paljon yhteistä tavaraa, eikä se mikään häpeä ole. Nykyään on vain tultu paljon tarkemmiksi siitä, ettei saa varastaa. Ennen taiteilijat ja säveltäjät olivat aina toistensa laatikoilla.", sanoi Kari Suomalainen.

  

Kuolemanmummoja metsästämässä

Ymmärrän toki, jos työnkuvani toisinaan aiheuttaa ulkopuolisissa kademieltä. Velvollisuuksiini nimittäin kuuluu pilapiirrosten lukeminen – työaikana, toisinaan päivä toisensa perään. Kari Suomalaisen mittava tuotanto on lahjoitettu aikanaan Visavuoren museolle ja noin 10 000 kuvan arkisto alkaa olla jollakin tavalla hallinnassa. Siis hallinnassa siinä mielessä, että minulla on hyvä mielikuva aineistosta.

Pilapiirrosten lisäksi lahjoitusaineistoon kuuluu Karin muutakin tuotantoa, kuten varhaisvuosien piirroksia eri lehtiin ja kirjoihin toteutettuja kuvituksia. Karilla oli pienestä pitäen se käsitys, että hän on nero ja hän suhtautui sen takia omaan tuotantoonsa asiaankuuluvalla hartaudella: yksikään piirros, harjoitelma tai otsikkografiikka ei ollut liian vähäpätöinen säilytettäväksi. Vuodesta toiseen Kari mapitti piirroksensa, niihin liittyvät lehtileikkeet ja muun aineiston lähes tulkoon valmiiksi arkistoksi.

Kun siis saimme Visavuoren facebook-sivuilla kyselyn kuvasta,  jossa Kari irvailee eri mummolajeille, ei kuvaa ollut vaikea muistaa eikä metsästää. Se ei ole lehdessä julkaistu pilapiirros, vaan liittyy Karin loistavaan kirjaan "Kolmivarpainen sammakko - Humoristin päiväkirja 1975" (Otava 1976).  Ja "Kolmivarpaisen sammakon" kuvat ovat toki siististi omassa mapissaan.

Sehän on kaikille selvää, että Kari oli loistava piirtäjä. Mutta Kari oli myös kielellisesti erittäin lahjakas ja hänen pakinoitaan on nautinto lukea. Kuvan lisäksi on siis pakko toistaa, mitä Kari kirjoittaa eri mummosorteista – pelkkä kuva ei tässä tapauksessa riitä:

"–Mummoja on kolmea sorttia, sanoi nuorempi poikani Valtteri, jolla on terävä havaintosilmä minkä hän on perinyt minulta. – Kilttimummot, kärttymummot ja könttimummot.

Kysyessäni tarkemmin ilmeni, että kilttimummo on kuin leikattu lasten lukukirjasta, jossa isoäiti keittää puuroa, harmaat hiukset, punaiset posket, samanlaiset kuin pelastusarmeijalaisilla tai diakonissoilla ja niin lempeä, aliuinen ja elämänmyönteinen hymy että täytyy ponnistaa kaikki tahdonvoimansa ettei pistä heitä neulalla takapuoleen pelkästään nähdäkseen onko tässä maailmassa yleensä mitään, joka saisi heidät suuttumaan.

Kärttymummot ovat kärttyisiä koska kaikki tässä maailmassa on väärin. Kuljettajat eivät osaa ajaa, nykyajan nuoriso on hunningolla, lääkärit eivät teidä mitään, loskakeli pilaa vaatteet ja auringonpaiste silmät. Hinnat nousevat. Kärttymummo ei ole syntymässä säikähtänyt mutta näkee kauhut kaikkialla.

Könttimummojen paino on siinä parin sadan kilon hujakoilla ja rasvapanssari on tehnyt heidät tunnottomiksi. Jos yrittää heidän ohitseen käytävällä he eivät hievahdakaan, ovat kuin kivi keskellä virtaa. Heidän jalkansa ovat kuin tukit. He istuvat aivan käytävän puolella vieressään tyhjä ikkunapaikka, ja jos haluaa siihen niin tie on raivattava kirveellä tai pommilla, sillä he istuvat apaattisina ylähuuli alahuulen päällä tuijottaen johonkin näkymättömään kiintopisteeseen.

Kärttymummojen alalaji on kuolemanmummot. Heillä on musta hattu, musta krimiturkki ja heidän henkensä haisee hautuumaalle ja kun he köhivät niin ristit vain lentelevät suusta."

P.S. Kirjoituksessa mainittu Valtteri Suomalainen kirjoitti muuten itsekin kaksi pakinakokoelmaa: Kuolet vain kahdesti (Recallmed 1994) ja Sauna Syyriassa (Recallmed 1995). Myös näissä kirjoissa on Karin kuvitus.