tiistai 3. marraskuuta 2015

Nukkeilua ja valokuvausta - Wikströmin aikaan

No olihan se hölmöilyä, tietenkin, tuommoinen nukkeilu museossa. Visavuori Hui-tapahtumalla oli kuitenkin tarkoitus löytää muutama nuori kävijä museoon, näkemään millainen seikkailu ja mielikuvitusta ruokkiva paikka museo voi olla.

Nukkeja eri asennoissa katsellessani mieleeni kuitenkin juolahti, ettei nukkeilu oikeastaan olekaan kovin kaukana kuvataiteilijan arjesta. Elävä malli on tietenkin jokaisen taiteilijan toive, mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta eikä varaa. Toisinaan joudutaan siis turvautumaan korvikkeisiin.


Visavuoren museon kokoelmiin kuuluu yksi tällainen klassinen taiteilijatarvike: taipuva, puusta veistetty ihmishahmo, jonka avulla taiteilija on voinut tarkastella erilaisia asentoja edes jollakin tasolla ilman, että on aina tarvinnut elävää mallia eteensä. Kokeilin nukkea "epätoivon" asennoissa ja yllätyin, miten ilmaisuvoimainen pökkelö puunukke voi olla.


Siitä lähtien kun valokuva keksittiin, on se ollut osa taiteilijoiden apuvälineistöä. Kun Emil Wikström veisti Elias Lönnrotin monumenttia Pariisissa, oli tilaajilla suuri huoli siitä, ettei hahmoista tule liian eurooppalaisia. Wikström ratkaisi ongelman valitsemalla esimerkiksi Kantelettaren neidon malliksi suositun näyttelijättären Lilli Tulenheimon, jonka hän kuvasi veistokseen soveliaassa asennossa. 


Pariisilaisia, nuoria naisia saattoi sitten käyttää asentomalleina, mutta kasvojenpiirteet ja tunneilmaisu tulivat Lilliltä. Tämähän oli ihan tavallista, usein taiteilijat käyttivät useita eri malleja yhden teoksen tekemisessä: yhdeltä tuli kasvot, toiselta vartalo - tai kolmannelta jopa vain jokin vartalon osa.


Kantelettaren neidon veistäminen poiki myös yhden itsenäisen teoksen, jonka upean marmorin Wikström lahjoitti Suomen Kansallisteatterille. Visavuoren kokoelmissa on teoksen kipsiversio. Marmorissa tämä runojen neito on paljasrintainen, mutta Lönnrotin monumentissa neidolla on uskollisesti kaikki korut ja koristekirjailut asunaan - kuten Lilli Tulenheimon kuvassakin. 


Aina ei muuten tarvinnut tuhlata edes omia, kalliita lasinegatiiveja asentojen kuvaamiseen; varsinkin naisvartaloita eri asennoissa esitteleviä on ollut - ja on edelleen saatavilla taiteilijan työn helpottamiseksi. Visavuoren kirjastoon kuuluva kirja näyttää siltä, että sitä on toden teolla luettu...


Teoksessa on noin 350 sivua ja ne esittelevät eri mallisia ja ikäisiä naisvartaloita monenlaisissa tunnetiloja tai klassisia sommitteluja esittävissä asennoissa. Älkää välittäkö varsin siveellisestä kannesta, loput sivut esittelevät vain ja ainoastaan alastomia naisia. Melkoinen opus, voin kertoa.


Kaikki tuntevat tarinan Pygmalionista, joka rakastui veistokseen ja toivoi sen eläväksi. Oikeasti kuvanveistäjän työnä on toistaa taru toisinpäin - kääntää elävä malli veistokseksi. Siihen tarvitaan työtunteja niin paljon, että monenlaisia apukeinoja tarvitaan.



Vaan hohhoijaa, nyt taidan huilata tuolillani hetken aikaa, kun olen saanut tämän kirjoitettua!














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti