torstai 6. lokakuuta 2016

Synkällä Tuulella

Ensin varoituksen sana: nyt ei ole luvassa mitään hauskaa. Pikemminkin päinvastoin, luulen, että herkimmät saattavat tirauttaa muutaman kyyneleen tämän blogin äärellä (tarkoittaa siis minua itseäni...).
Kuluva viikko on ollut "Eläinten viikko" ja tänä vuonna viikkoa on vietetty hevosten puolesta. Teema toi muistiini yhden järkyttävimmistä Karin piirroksista. Se on vuodelta 1954 ja sen otsikkona on "Niiden puolesta, jotka eivät osaa puhua..."


Piirroksen johdosta Kari sai parisenkymmentä kiitoskirjettä aina Ruotsista ja Norjasta saakka. Piirros nousee siis eniten suoria reaktioita herättävien piirrosten joukkoon, kaikkien noin 8000  Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä julkaistujen piirrosten seasta.

Kuten kuvan tekstistä käy ilmi, Kari ei liiemmin välittänyt ihmisistä – siksi hänen oli niin helppo tehdä pilapiirroksissa pilkkaa kaikista ihmisryhmistä ja kenestä tahansa. Eläimiin Kari suhtautui kuitenkin tunteella ja niiden oikeuksien puolesta hän jaksoi kiihkeästi, välillä jopa brutaalilla tavalla ottaa kantaa.

Kari ei voinut ymmärtää eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Karin maailmankuva oli monella tavalla varsin kyyninen, mutta kyynisyys ei koskaan ulottunut niihin, jotka olivat täysin viattomia ja toisten armoilla. Karin mielestä ihmisiin kohdistuva väärinkäytös ei ollut yhtä tuomittavaa, koska ihminen saattoi aina oman ajattelunsa avulla edes syyttää hänen kärsimyksensä aiheuttajia ja ymmärryksensä mukaan jopa pyrkiä selittämään tapahtunutta. Eläin ei siihen pysty, ja siksi eläin vain kärsii.
"Hei, Masa, puhkase siltä vaan toinen silmä. Mehän
kuulutaan sentään sivistyskansaan." HS 29.5.1959

Kari reagoi eläinrääkkäysuutisiin usein ja välittömästi omilla piirroksillaan. Yllä oleva kuva on kommentti lehdessä julkaistuun uutiseen ja näin lopuksi tulee pitkä ja ahdistava kertomus liian myöhään pelastetusta kissasta vuodelta 1955. Tuttavalta kuultu tarina on koskettanut Karia erityisesti, sillä kissat olivat lähellä Karin sydäntä, omien lemmikkien takia tietenkin.  Karin kissoista tarinaa enemmän toisella kerralla, sillä nyt välitän teille "Tarinan laatikosta":

TARINA LAATIKOSTA

"Tämän kertoi minulle muuan ystävällinen herra, joka omistaa joukon akvaarioita. 
Eilen aamulla hän käveli Pasilan seudulla olevan lammikon lähettyvillä tarkoituksenaan pyydystää jotakin syötävää rakkaille kaloilleen. Äkkiä hän kuuli kauhean huudon, joka muistutti lokin rääkäisyä. Vähän ajan kuluttua huuto toistui, ja ystävällinen kalaherra huomasi sen tulevan lammikossa uiskentelevasta puulaatikosta, jonka eräs nurkka kellui muutaman sentin vedenpinnan yläpuolella. Herra onki laatikon kuiville haavinsa varrella. 
Siinä oli kissa. Laatikkoa oli vahvistettu narulla. Mutta kysymyksessä ei ollut hukuttaminen. Se oli vain poikien huvittelua. Kissa huusi yhä, ja ystävällinen herra, joka oli yrittänyt lämmitellä sitä sylissään, kertoi, ettei hän koskaan ole nähnyt millään eläimellä sellaista kauhun ilmettä, ja että hän ei tahdo vieläkään saada korvistaan tuota hirveää ääntä. Kissa toimitettiin poliisin suojiin, mutta se oli niin huonossa kunnossa, että se luultavasti täytyi tappaa, vaikka kertoja ei varmasti tiennyt miten loppujen lopuksi kävi. 
Nyt täytyy ottaa huomioon, että vaikka ihminen joutuisi kärsimään mitä tahansa, hän voi sentään ajatella ja ymmärryksensä avulla syyttää niitä, jotka hänen kärsimyksensä aiheuttavat. Mutta sitä eläin ei voi, se vain kärsii. Sen vuoksi kissa huusi, sen vuoksi, että se oli ainoa asia, jonka se saattoi tehdä. Se oli tukehtumaisillaan, paleltumaisillaan ja hukkumaisillaan, mutta se ei kuollut, koska sillä oli vielä aivan hiukan hengitystilaa, ja se huusi, huusi niin kauheasti kuin jaksoi. 
Minä toivon harvoin, mutta hartaasti. Ja toivon, että ne pojat, jotka tämän takana ovat, kerran kuollessaan joutuisivat huutamaan pelosta ja tuskasta aivan kuten kissa huusi.
Juuri äsken kävin piirtämisen välillä syöttämässä kissojani. Ne nirsoilivat hiukan, sillä lihan joukossa oli rasvaa.
– Teidän pitäisi hävetä, minä sanoin. – Ulkona yössä kulkee paljon köyhiä kissoja, jotka olisivat iloisia, jos saisivat näinkään hyviä lihapaloja.
– Mutta eikö ole nälkäisiä ihmisiäkin? kysyi viekas Möksö. 
– Olkoon menneeksi, minä vastasin. – Viis me ihmisistä. Huomenna saatte ravunhäntiä.
– Minkä vuoksi? Eihän nyt ole joulu, kysyi Pieni.
– Ehkä te ette sitä ymmärtäisi, minä sanoin ja muistelin laatikkoa. 
– Ravunhännät ovat erään tuntemattoman ystäväraukan muistoksi. Ystävän, joka nyt luultavasti on kuollut."
Kari HS 13.11.1955




3 kommenttia:

  1. Koskettavaa, en vanhemmiten ole kestävä kuten nuorena, mutta sain tämän tarinan luettua.

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus! En muistanut, että Kari Suomalalainen tunsi syvää myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hän oli tuohon aikaan niin yksin tässä asiassa...

    VastaaPoista
  3. Luin muksuna Karin "Herran pelko on herran alku"-kirjan ja pidin hänen tavastaan käsitellä asioita. Olen iloinen, että tuo terävä mies tunsi eläimiä kohtaan samoin kuin minäkin. On varmasti vaatinut selkärankaa ilmaista ajatuksensa julki.

    VastaaPoista