Suomalainen sananvapaus

Sananvapauden päivänä ajattelin – kas, ihan sattumoisin – Kari Suomalaista. Kari ilmentää sananvapauden sanomaa jokaisessa piirroksessaan ja on ehkä hienoin esimerkki lehdistön vapaudesta länsimaissa. Liioittelenko? En kovin. Suomessa ajatellaan yliolkaisesti, että meillä on aina ollut rajoittamaton sananvapaus, mutta eihän se ihan niin ole.

Kari uskalsi irvailla Neuvostoliitolle, 

vaikka se oli Suomessa julkisesti arveluttavaa sotien jälkeen.

Samalla ajatukseni juoksi myös Karin isoisään, kuvanveistäjä Emil Wikströmiin. Harva tulee ajatelleeksi, että myös Emil Wikström oli poliittisesti aktiivinen taiteesssaan. Emil Wikströmin aikaan sai olla kieli keskellä suuta, jos meinasi pysyä väleissä valtaapitävien kanssa. Painettua sanaa valvottiin herkeämättä, ja moni lehtimies lähti joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna maanpakoon. Brofeldtin veljeksistä Juhani Aho lähti vapaaehtoisesti, kaiken varalta, kun taas Pekka Brofeldtille ei annettu vaihtoehtoja.

Taistelija - yksi harjoitelma Säätytalon päätykolmioon

Kuvaa ei pystytty valvomaan samalla tavalla, siksi kuvataiteella oli sortovuosina suuri merkitys. Ajatelkaa: Emil Wikström veisti Bobrikovin silmien alla Säätytalon päätykolmion, joka juhlii Suomen nousua kansakuntien joukkoon. Poliittisin teos Suomessa ikinä, niin tulenarka, ettei sen paljastamista uskallettu millään tavalla juhlia, vaan teos paljastettiin keskellä yötä kaikessa hiljaisuudessa.

Säätytalon päätykolmio kokonaisuudessaan

Samaa yritettiin Emil Wikströmin Elias Lönnrotin monumentin kanssa: tiedettiin, että tämä kansallismielinen veistos saa aikaan mielenilmauksia, joten kuvanveistäjä ja tilaajat sopivat, että he paljastavat teoksen salaa 18.10.1902 kello seitsemän aamulla. Kun arvovaltainen delegaatio saapui paikalle, oli veistos kuitenkin jo paljastettu. Koskaan ei selvinnyt, kuka oli paljastamisen takana, mutta yöllä kaupungilla oli levinnyt huhu, että monumentti paljastetaan keskiyöllä ja valtava kansanjoukko oli kerääntynyt sitä ihmettelemään. Eräs Sammatista kotoisin ollut talonpoika saatiin sitten yllytettyä vetämään kangas pois veistoksen yltä. Paljastamiseen liittyvä dramatiikka vain lisäsi veistoksen hohtoa kiperässä tilanteessa elävien suomalaisten parissa, ja koko monumentti peittyi kukkaloistoon seuraavien päivien aikana.

Wikström veistämässä Lönnrotin monumenttia

Emil Wikströmiltä vaadittiin suurten tilausten takia maltillista ja sovittelevaa käytöstä, mutta Kari Suomalainen sai jo nauttia saavutetusta itsenäisyydestä ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta laukoa julkisesti kärkkäitäkin mielipiteitä. Ja Karihan laukoi. Sen lisäksi, että Kari oli henkeen ja vereen suomalaisuuden puolustaja ja kaiken julkista keskustelua leimaavan ystävyyspuheiden vastustaja, hän oli myös huomiosta nauttiva lausuntoautomaatti. Kari nautti kaikesta kohusta, jonka sai aikaan ja ilmensi sananvapauttaan "potkimalla kaikkia" – myös itseään.

Siinä missä Emil Wikström oli korrekti ja kohtelias, Kari kokeili rajojaan estottomasti. Toisinaan Kari meni reilusti metsään, joskus hän jopa itsekin tunnusti olleensa väärässä – toki äärettömän harvoin tietenkin. Mutta tärkeintä oli kuitenkin se tieto, että kaikkia ja kaikkea SAA arvostella.

Karin "somalipiirros", jota Helsingin Sanomat 

ei suostunut enää julkaisemaan.

Lopulta kuitenkin Kari meni monien mielestä liian pitkälle: hänen 1990-luvun alussa piirtämänsä niin sanotut "somalipiirrokset" koettiin jo lehden sisälläkin sen verran loukkaaviksi, että niiden toistuttua liian monta kertaa päätoimittaja kielsi vastaavien kuvien julkaisemisen. Olen itse sitä mieltä, että päätoimittajan päätös oli oikeutettu ja sekin ilmentää sananvapauden tärkeää ulottuvuutta: sananvapauden nimissä ei ole tarkoitus loukata ihmisyyttä eikä toisen ihmisen ihmisoikeuksia.

Muistakaa aina, että sananvapaus ei ole itsestäänselvyys; nautitaan siitä!