Saappaita nuolemassa

Ihmiset muistavat hämmästyttävän hyvin Karin piirroksia vuosien varrelta - se osoittaa sen, miten hyvin ne ovat osuneet maaliin omassa ajassaan. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan muistikuva, joka ei ihan vastaa Karin tuotantoa: silloin kyse on yleensä jonkun toisen pilapiirtäjän kuvasta tai kuulopuheena kuultu selostus kuvasta, jolloin sen sisältö on saattanut värittyä eri tavalla kuin alkuperäisessä piirroksessa.

Jälkimmäiseen kategoriaan osuu pyyntö esittää kuva, jossa sotakorvauksista riutunut Suomi kiillottaa Neuvostoarmeijan loputonta saapasrivistöä. Sellaista kuvaa ei ole, mutta sen sijaan aika tavalla toiseen tapahtumaan liittyvä saappaankiillotuskuva, joka tekstiltään vastaa pyydettyä.

"RIITTÄÄKS TAVANMUKAINEN HARJAUS

VAI NUOLLAANKS KANS?

12.11.1958 

Mutta mistä kuvassa oikein on kysymys?

Tapahtuipa siis Herran vuonna 1958, Suomen maassa, aivan Neuvostoliiton kainalossa seuraavaa:

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ei ollut hurraamista. Elettiin niin sanottua yöpakkaskautta, joka oli alkanut siitä, ettei Neuvostoliitto hyväksynyt K.A. Fagerholmin kolmatta hallitusta. Eniten närää aiheutti SDP:n Väinö Leskisen ministerinsalkku. Maalaisliiton Johannes Virolainen oli yrittänyt vedota SDP:n puoluejohtajaan Väinö Tanneriin, ettei Leskistä otettaisi mukaan hallitukseen koska tiedossa oli, ettei Neuvostoliitto voinut sietää Leskistä.

"Mitäs te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta", vastasi Tanner Virolaiselle. 

Presidentti Kekkonen oli varoittanut Virolaista menemästä samaan hallitukseen Leskisen kanssa. Kun Kekkonen nimitti Fagerholmin hallituksen 29.8.1958 hän sanoi: "Tämä oli huonoin puhe, minkä olen koskaan pitänyt, mutta eipä ollut itseni kirjoittama."

Hallituksen nimittämisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi painostaa Suomea. Ensin painostus oli taloudellista kiusantekoa: Saimaan kanavan käyttöoikeutta koskeneet neuvottelut keskeytettiin ja Suomenlahden kalastusta koskevan sopimuksen allekirjoittamista lykättiin.

Syksyn edetessä painostus siirtyi kuitenkin poliittiselle ja hyvin konkreettiselle tasolle. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Viktor Lebedev matkusti lokakuun alussa yllättäen "lomalle" Moskovaan ja myöhemmin ilmoitettiin, että Lebedev on siirtynyt muihin tehtäviin eikä hänelle nimitetä seuraajaa Helsinkiin.

Tilanne alkoi muuttua sietämättömäksi. Juuri tässä vaiheessa Maalaisliiton Kyntäjä-lehdessä ilmestyi nimimerkki "Mikko Miekan" kirjoitus, jossa liehakoitiin estotta Neuvostoliittoa. Yleisesti uskottiin, että "Mikko Miekan" takana oli Matti Kekkonen, jonka muotokuvan Karikin siis piirsi pilapiirrokseensa. 

Matti Kekkonen, presidentti Kekkosen poika, oli tuolloin Maalaisliiton kansanedustajana. Matti Kekkonen oli politiikassa ehdoton K-linjalainen, joka kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan ja Rauhanpuolustajien johtoelimiin. 

"Mikko Miekan" kirjoitus herätti suurta huomiota, joista tietysti näkyvimpiä reaktioita oli Karin sanoinkuvaamattoman ilkeä piirros. Miten olisikin taas herkullista kurkistaa aikojen taakse ja nähdä, millaista kuhinaa Karin piirros sai aikaan vaikkapa Tehtaankadulla, Neuvostoliiton suurlähetystössä. Ja mitähän Matti Kekkonen itse ajatteli? Olipa hän nimimerkin takana tai ei, hänet oli leimattu –ehkäpä sitä paitsi ihan aiheesta – "saappaannuolijaksi". 

Marraskuun 1958 aikana Maalaisliiton johto totesi tilanteen täysin kestämättömäksi ja valtuutti lopulta puolueen ministerit eroamaan. Myös presidentti Kekkonen alkoi kulisseissa kaataa hallitusta. Ulkoministeri Johannes Virolainen esitti eronpyyntönsä 4.12.1958, minkä jälkeen K.A. Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.

Ja millaisen piirroksen Kari sai aikaan tästä farssista? No tietysti ihan pitelemättömän. 6.12.1958 Helsingin Sanomissa julkaistiin piirros nimeltä "CHAPEAU CLAQUE eli takaisinponnahtava silinterihattu". Kuvassa Hertta Kuusinen, Aarre Simonen ja Johannes Virolainen yrittävät vuorotellen lytistää K.A. Fagerholmin ministerinhatun, mutta vasta Fagerholm itse onnistuu siinä.

Kari oli kyllä piirroksissaan härski ja karski. Mutta toisinaan ihan syystä.

Maailman sydämessä – Pariisissa

Nythän on niin, että ilman Pariisia ei olisi Visavuorta. Ei sen puoleen myöskään Halosenniemeä, eikä Kalelaa.  Jossain siellä, 1880-luvun boheemin Pariisin sydämessä, halvassa taiteilijoiden suosimassa kuppilassa päätettiin eräänä viininhuuruisena yönä näiden ateljeekotien rakentamisesta. Emil Wikström on muistellut, kuinka hän, Axel Gallén ja Pekka Halonen  "löivät nyrkkiä pöytään ja päättivät, että nyt lähdemme takaisin Suomen korpiin ja rakennamme itsellemme torpat."

Päätös ei tarkoittanut sitä, että rakkaus Pariisiin olisi kaikonnut. Pariisi oli edustanut nuorille suomalaisille taiteilijoille kaikkea sitä vapautta, mitä Suomessa ei ollut tarjolla. Vapautta ennen kaikkea taiteen saralla, lupaa työskennellä yötä päivää uusien ideoiden ja ystävien tuella, mahdollisuutta käyttää eläviä malleja ja viis välittää normaalin arjen sujumisesta.

Toki muutama juhlakin matkan varrella saattoi osua, vaikkapa Academie Julianiassa, missä sekä Gallén että Wikström opiskelivat. Gallen-Kallelan Museon kuvassa Emil Wikström keskellä ja Axel Gallén etualalla.

Pariisi oli 1800-luvun lopulla kaiken uuden taiteen keskus. Emil Wikström oli lähtenyt opiskelemaan Wieniin, missä taideopetus oli vielä hyvin klassista ja perinteistä. Axel Gallén sai kuitenkin Wikströmin houkuteltua Pariisiin imemään itseensä uusia ihanteita. Realismi teki tuloaan, ja kaikki outo, alkuperäinen ja eksoottinen houkutteli: japonismi,  alkuperäiskansat, kansantarut ja suomalaisilla muinainen, kalevalainen menneisyys.

Kun Wikström rantautui Pariisiin vuonna 1885, oli hän yhtä rahaton kuin kaikki muutkin. Hän kirjoitti äidilleen: "Rakas mammaseni! Minä olen nyt maailman sydämessä, minä olen Pariisissa."

Ensimmäisen talven hän asui Axel Gallénin kanssa samassa ullakkohuoneessa, "ryövärikortteleissa" osoitteessa Rue de Battignolles 73. "En liioittele sanoessani pieneksi sitä noin 7-8 neliön huonetta, josta välttämättömän tilansa veivät sänky, kamina ja pöytä." Kuvassa Visavuoren museossa kuvien ja kertomusten perusteella rekonstruoitu ullakkohuone. 

Alkuperäisyyden ja realismin vaatimus sai suomalaiset taiteilijat kääntämään katseensa takaisin koti-Suomeen. Suomi taisteli tiukkenevien sääntöjen ja lakien alla, ja alkoi yhä selvemmin vaatia itselleen itsenäisyyttä. Taiteilijat halusivat olla osa tätä itsenäisyystaistelua omalla taiteellaan ja siksi he valitsivat "korpiateljeet" maailman sydämen sijaan. Ensin rakentui Visavuori, sitten Kalela, Halosenniemi, Hvitträsk, Ainola ja muut kansallisromantiikan kodit.

Pariisin vuodet kulkivat kuitenkin mukana aina. Ranskan lippu liehui hyllyn päällä,  ja kun Wikström halusi kuvata vaimonsa Alicen ateljeen lyijylasi-ikkunaan, hän kuvasi tämän Ranskan lippua vasten. Ikkunassa Alice levittää kätensä ja rukoilee apua, koska hän on keskellä lumimyrskyä. Hän ajattelee mielessään Välimeren sineä ja auringon hehkua, ja näistä kolmesta väristä muodostuu Ranskan lippu.

Tänään Alice levittää kätensä rukoillakseen rakkaan Pariisin puolesta. Suomen taide ja kulttuuri ovat Pariisille paljon velkaa.

Nukkeilua ja valokuvausta - Wikströmin aikaan

No olihan se hölmöilyä, tietenkin, tuommoinen nukkeilu museossa. Visavuori Hui-tapahtumalla oli kuitenkin tarkoitus löytää muutama nuori kävijä museoon, näkemään millainen seikkailu ja mielikuvitusta ruokkiva paikka museo voi olla.

Nukkeja eri asennoissa katsellessani mieleeni kuitenkin juolahti, ettei nukkeilu oikeastaan olekaan kovin kaukana kuvataiteilijan arjesta. Elävä malli on tietenkin jokaisen taiteilijan toive, mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta eikä varaa. Toisinaan joudutaan siis turvautumaan korvikkeisiin.

Visavuoren museon kokoelmiin kuuluu yksi tällainen klassinen taiteilijatarvike: taipuva, puusta veistetty ihmishahmo, jonka avulla taiteilija on voinut tarkastella erilaisia asentoja edes jollakin tasolla ilman, että on aina tarvinnut elävää mallia eteensä. Kokeilin nukkea "epätoivon" asennoissa ja yllätyin, miten ilmaisuvoimainen pökkelö puunukke voi olla.

Siitä lähtien kun valokuva keksittiin, on se ollut osa taiteilijoiden apuvälineistöä. Kun Emil Wikström veisti Elias Lönnrotin monumenttia Pariisissa, oli tilaajilla suuri huoli siitä, ettei hahmoista tule liian eurooppalaisia. Wikström ratkaisi ongelman valitsemalla esimerkiksi Kantelettaren neidon malliksi suositun näyttelijättären Lilli Tulenheimon, jonka hän kuvasi veistokseen soveliaassa asennossa. 

Pariisilaisia, nuoria naisia saattoi sitten käyttää asentomalleina, mutta kasvojenpiirteet ja tunneilmaisu tulivat Lilliltä. Tämähän oli ihan tavallista, usein taiteilijat käyttivät useita eri malleja yhden teoksen tekemisessä: yhdeltä tuli kasvot, toiselta vartalo - tai kolmannelta jopa vain jokin vartalon osa.

Kantelettaren neidon veistäminen poiki myös yhden itsenäisen teoksen, jonka upean marmorin Wikström lahjoitti Suomen Kansallisteatterille. Visavuoren kokoelmissa on teoksen kipsiversio. Marmorissa tämä runojen neito on paljasrintainen, mutta Lönnrotin monumentissa neidolla on uskollisesti kaikki korut ja koristekirjailut asunaan - kuten Lilli Tulenheimon kuvassakin. 

Aina ei muuten tarvinnut tuhlata edes omia, kalliita lasinegatiiveja asentojen kuvaamiseen; varsinkin naisvartaloita eri asennoissa esitteleviä on ollut - ja on edelleen saatavilla taiteilijan työn helpottamiseksi. Visavuoren kirjastoon kuuluva kirja näyttää siltä, että sitä on toden teolla luettu...

Teoksessa on noin 350 sivua ja ne esittelevät eri mallisia ja ikäisiä naisvartaloita monenlaisissa tunnetiloja tai klassisia sommitteluja esittävissä asennoissa. Älkää välittäkö varsin siveellisestä kannesta, loput sivut esittelevät vain ja ainoastaan alastomia naisia. Melkoinen opus, voin kertoa.

Kaikki tuntevat tarinan Pygmalionista, joka rakastui veistokseen ja toivoi sen eläväksi. Oikeasti kuvanveistäjän työnä on toistaa taru toisinpäin - kääntää elävä malli veistokseksi. Siihen tarvitaan työtunteja niin paljon, että monenlaisia apukeinoja tarvitaan.

Vaan hohhoijaa, nyt taidan huilata tuolillani hetken aikaa, kun olen saanut tämän kirjoitettua!