Kypäräpappi, laiha duunari ja iso isäntämies.

 Pilapiirroksessa olennaisinta on kiteyttäminen. Vaikeakin asia pitää saada ymmärrettäväksi vain muutamalla viivalla ja lyhyellä tekstillä. 

Kari sanoi: "Kaiken takana täytyy olla hyvin selvä maailmankuva, kaava, mihin suhteuttaa eri tapahtumat. Piirrosta tehtäessä siitä täytyy tietää oikeat asiat. Vasta kun aihe on selvä, sen voi kiteyttää. Ja tämä kiteyttäminen on tärkeää."

Yksi esimerkki Karin loistavasta kiteyttämisen kyvystä ovat puoluehahmot. Syntyessään 1960-luvulla ja vielä pitkälle 1970 ja jopa 1980-luvulle asti ne heijastelivat monen mielestä osuvasti puolueiden perusajatusta. Luotuaan jokaiselle puolueelle ihmishahmon Kari pystyi kertomaan monimutkaisenkin poliittisen asian näpäkän yksinkertaisesti. 

Jos puolue oli iso, oli sen hahmokin isompi, pienet puolueet olivat hahmoinakin pikkuisia. Kokoomuksesta tuli pappi, joka piti päässään kypärää. Karin mielestä Kokoomuksessa kiteytyi ajatus uskonnosta ja isänmaasta - siksi hahmo sai liperin ja kypärän. Maalaisliitto ja myöhemmin Keskustapuolue saivat hahmokseen ison maatalon isännän. Sosiaalidemokraatteja edusti laiha duunarimies haalarissaan ja Kommunistinen puolue sai hahmokseen lähes operettimaisen hahmon punahuiveineen ja resuisine vaatteineen. Pienpuolueet, kuten Liberaalit ja Ruotsalaiset, saivat tyytyä pikkuhahmoihin: Ruotsalaiset Kari esitti vähän "bättre folk"-tyyliin, hahmolla on knalli, puku ja viikset. Liberaalit saivat tunnusmerkikseen ison myllynkivikauluksen. Se viittasi kaulusköyhälistöön, jolla viitattiin korkeasti koulutettuihin, mutta pienipalkkaisiin henkisen työn tekijöihin.

Toinen nerokas ajatus Karilla oli antaa myös hallitukselle yksi ihmishahmo, joka edusti aina koko hallitusta. Hallitusta edusti aika persoonaton suuri pukumies, jolla oli silinterihattu päässään.  Silinterihattu merkitsi Karilla myös sitä, että henkilö toimi ministerinä. Eli jos hahmolla, oikealla tai keksityllä, kuten Kokoomuksella, olikin päässään silinteri, tarkoitti se ministeripestiä ja hallituspaikkaa. 

Tällaisilla pikku kikoilla Kari helpotti asioiden yksinkertaistamista ja kertomista. Hän sanoi:" Jos piirrät yhden viivan, joka on kohdallaan, et enempää tartte."

Monen tarinan kukkaro

Miten monta tarinaa voi kätkeytyä yhteen pieneen esineeseen? Visavuoren museo sai tänään ihastuttavan lahjoituksen, kun kaukainen sukulainen toi museolle Alice Wikströmille kuuluneen pienen hopeisen kukkaron. Kukkaron matka Venäjältä Suomeen, Suomesta Belgradin, Wienin, Odessan, Kiovan, Moskovan ja taas Helsingin kautta Chicagoon on kuin suoraan seikkailutarinoista.

Koska kukkaro on venäläistä tekoa, oletamme sen olevan Emil Wikströmin vaimon, Alice Wikströmin veljen Eugene Högströmin lahja sisarelleen. Eugene Högström palveli Venäjän armeijassa ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa ennen vallankumousta. Ollessaan matkalla sairaalaan hän tapasi junassa hoitajan nimeltä Lydia. Lydiasta tuli pian Eugenen kolmas vaimo: ensimmäinen vaimo, joka oli oopperalaulaja, oli kuollut ja toisesta Eugene oli eronnut. Eugene ja raskaana ollut Lydia joutuivat pakenemaan vallankumouksen jaloista Helsinkiin, missä heille syntyi vuonna 1921 poika, Valentin.

Eugene Högström kuoli vuonna 1926 epäonnistuneen mahaleikkauksen jälkeen vuotavaan haavaan. Liikkeellä oli kuitenkin myös huhu, jonka mukaan bolshevikit myrkyttivät Eugenen, joka kuului heitä vastustavaan liikkeeseen. Lydia muutti poikansa Valentinin kanssa Jugoslaviaan, Lydian veljen kutsusta. Tässä vaiheessa todennäköisesti Alicen pieni kukkaro siirtyi Lydian omistukseen. Kukkaron takapuolella on koskettava kuva toisensa hyvästelevästä pariskunnasta, ja voimme kuvitella, että Alice antoi kukkaron Lydialle muistoksi veljestään. Eugene ja Lydia eivät olleet saaneet pelastettua vallankumouksen jaloista käytännössä mitään omaisuuttaan, vaan saapuivat Suomeen sukulaisten hoiviin pelkät omat vaatteet yllään.

Lydian ja Valentinin elämä oli täynnä yllätyksiä. Vuonna 1939 Valentin pidätettiin, kun hän puolusti vuokraisäntäänsä poliiseja vastaan ja häntä syytettiin kommunistien vakoojaksi. Valentin vietiin vankilaan ja "ajan tavan mukaan" kidutettiin kuulustelujen lomassa.   Lydia sai kuitenkin poikansa pois vankilasta ennen kuin Valentin olisi joutunut kuulustelujen toiseen vaiheeseen: siinä uhrit pakotettiin makaamaan mahallaan lattialla ja heidän selkänsä hakattiin niin, että munuaiset vaurioituivat.

Toisen maailman myllerryksessä Valentin pakeni useita kertoja toinen toistaan hullumpia miehittäjiä. Välillä hän etsi turvaa Venäjän armeijan miehittämistä paikoista, välillä hän salamatkusti saksalaisten kyydissä Wieniin. Wienissä Valentin aloitti lääketieteen opiskelut, mutta ei ehtinyt valmistua, kun hänet jälleen pidätettiin vuonna 1946 ja lähetettiin vankileirille Odessaan. Tällä kertaa Valentinin vankeus kesti kaksi vuotta, ennen kuin hänen sukulaisensa Punaisen Ristin ja Suomen lähetystön avulla saivat hänet vapautettua. 

Valentin riemuitsi vapaudestaan. Hänen serkkunsa Mielikki Ivalo vei hänet Visavuoreen, missä Valentin vietti useita viikkoja. Alice Wikström, hänen nuorena menetetyn isänsä sisar, oli silloin vielä elossa. Vähän yli vuoden kuluttua sukulaiset järjestivät Valentinille paluumatkan Wieniin, missä hänen äitinsä oli odottanut häntä yli kolme vuotta. Valentin kirjoittautui takaisin lääketieteelliseen ja valmistui lopulta lääkäriksi vuonna 1951. Näiltä ajoilta on Visavuoren museon omistukseen tulleen kukkaron sisällä oleva valokuva Valentin Högströmistä.

Vuonna 1952 Valentin ja hänen äitinsä Lydia muuttivat Chicagoon. Lydia kuoli pian tämän jälkeen, mutta hän jätti myös oman muistonsa Alicen kukkaroon: Lydia keräili alppitähtiä. Kukkaron uumenissa on edelleen yksi hienosti säilynyt, kaunis valkoinen kukka.

Valentin Högström eli pitkän ja antoisan elämän. Hän toimi lääkärinä vuoteen 2003 asti ja kuoli vuonna 2015. Alicen kukkaro löytyi Valentinin jäämistöstä, kun hänen perheensä kävi sitä läpi. Visavuoren museo on onnellinen saadessaan tämän hyvin rikkaan tarinan sisältävän kukkaron. Seuraavaksi se menee konservaattorin hellään huomaan, joka saa puhdistaa ja kiillottaa kukkaron, sillä kuten huomaatte, kukkaro on ajan saatossa tummunut ja ottanut ajan merkkejä itseensä.

Suomen kuuluisin luulosairas

PROLOGI

Aion nyt kirjoittaa asiasta, josta ei nykyisen tietosuojalain mukaan varmaankaan saa kirjoittaa: toisen ihmisen terveydentilasta. Jos et halua olla osana tätä harkittua rikosta, voit siirtyä suoraan vaihtoehtoiseen kirjoitukseen, joka seuraa tämän tekstin jälkeen ja jossa käsitellään sama asia laillisin keinoin otsikolla ”Suomen kuuluisin jossakin”. 

JA SITTEN TEKSTI:

Kari kertoi julkisesti olevansa luulosairas. Hän tiesi kärsivänsä neuroottisesta pelkotilasta, joka hänen kohdallaan ilmeni luulosairautena. Oire seurasi häntä lapsuudesta saakka ja hän suhtautui siihen humoristin täydellä vakavuudella. Ja vakava se olikin: nuorena hän saattoi saada näppylöitä pelkästä mielikuvituksesta, kun hän pelkäsi sairastuvansa rokkoon.

Vakava tilanne oli myös Karin lähipiirille, joka loputtomiin joutui kuulemaan mikä milloinkin oli vialla. ”Perhekuntaa tietenkin väsyttää kuunnella, missä minulla milloinkin on syöpä. Toimituksessakin kysytään aina, että missä sinulla on syöpä.”, Kari tunnusti. Toisaalta, hänen vaimonsa Lippe myös ymmärsi, että Karille oli normaalia olla sairas. Kaikkein vaikein oli tilanne, kun mikään ei vaivannut. Silloin Kari hermostui toden teolla, sillä eihän sitä voi tietää missä päin ruumista tauti piilee, jos se ei anna mitään oireita! Lipen muisteluiden mukaan silloin todella harvoin, kun Kari OLI sairas, hän oli erinomaisella tuulella ja lauhkea kuin lammas. Oli siis aina parempi, jos oli jotakin mistä huolehtia: ”Mutta nyt on uusi paniikki, näppylä kitalaessa ja syntymämerkki-pikasyöpä käsivarressa. Kaikki on siis O.K.”, kirjoitti Kari Visavuoresta Lipelle vuonna 1957.

Kari tiesi olevansa harvinaisen terve ihminen, mutta jos tapahtui jotakin epätavallista, oli hän heti valppaana. Hän itse totesi, että hänellä on tavattoman herkät mittarit ja useimmiten johtui mittarin herkkyydestä, että se vilkutti aivan turhaan. Jos joku perheenjäsenistä sairastui, alkoi Kari myös heti kulkea kuumemittari kainalossa. Kun iho tuntui kuivalta, Kari rapsutteli sitä mietteissään: ”Ei tää oo normaalia – tää on kuolevan ihmisen iho… Mulla voi kuitenkin olla joku vaarallinen sisustauti, joka antaa iho-oireita.”

Karilla oli vuosien varrella useita luottolääkäreitä, jotka saivat tottua hänen omalaatuiseen olotilaansa. Kari hyväksyi lääkärikseen vai niitä, jotka suhtautuivat hänen huoliinsa ymmärryksellä eivätkä yrittäneet vähätellä niitä. Erityisellä lämmöllä Kari muisteli tarunhohtoista tohtori Pentti Halosta, joka onnistui rauhoittamaan Karin pelkällä läsnäolollaan. Erään kerran Kari huomasi ensimmäisten sorminivelten kohdalla punaisia nystyröitä ja näytti niitä Haloselle ihmetellen, mitä ne ovat. Pentti Halonen vastasi: ”En minä tiedä”. Kari rauhoittui oitis. Koska Halonen ei tiennyt, mitä nystyrät olivat, ne eivät voineet olla vaarallisia.

Toki tilanne saattoi joskus olla surkuhupaisa, sillä Kari tiesi sairauksista aika tavalla ja saattoi tulla vastaanotolle valmiin diagnoosin kanssa. Näin kävi erään kerran, kun Kari kiirehti Halosen vastaanotolle, koska hänellä oli sisäinen verenvuoto ylemmässä suolistossa, ilmeisesti ohutsuolessa. Diagnoosin syynä oli musta kakka. Kärsivällinen Halonen kysyi, mitä Kari oli syönyt, mutta Kari väitti syöneensä ihan tavallista. ”Jos huomennakin on sama vaiva, niin täytyy ottaa röntgen”, tuumasi Halonen ja Kari oli paniikissa. Mutta seuraavana päivänä vaiva oli poissa: Kari ei ollut muistanut syödä toista pussillista lakritsia.

”Ainakin minä olen aina antanut lääkärilleni valmiin diagnoosin, joka pitää paikkansa. Tai sitten ei. Ihan niin kuin lääkärien omatkin diagnoosit”, totesi Kari.

EPILOGI

Jos luit tämän ja ihmettelet, mistä olen tekstini ammentanut, lue vaihtoehtoinen kirjoitukseni ”Suomen kuuluisin jossakin”, joka seuraa tässä seuraavana.

Suomen kuuluisin jossakin

Lue itse:

Ihmisen ääni, Kari Suomalainen. Toim. Maarit Niiniluoto. 

WSOY, 1977. s. 119.

Karin Lääkärikirja. Toim. Maarit Huovinen. 

Recallmed, 1991. s. 15.

Ihmisen ääni, Kari Suomalainen. Toim. Maarit Niiniluoto. 

WSOY, 1977. s. 119

Suomalainen, Lippe; Harkittua utopiaa. 

Otava, 1985. s. 117.

Suomalainen, Lippe; Harkittua utopiaa. 

Otava, 1985. s. 27.

Ihmisen ääni, Kari Suomalainen. Toim. Maarit Niiniluoto. 

WSOY, 1977. s. 162.

Suomalainen, Lippe; Vuosi Karin kanssa. 

Otava, 1982. s. 35.

Suomalainen, Lippe; Vuosi Karin kanssa. 

Otava, 1982. s. 34.

Karin Lääkärikirja. Toim. Maarit Huovinen. 

Recallmed, 1991. s. 40.

Karin Lääkärikirja. Toim. Maarit Huovinen. 

Recallmed, 1991. s. 33-34

Karin Lääkärikirja. Toim. Maarit Huovinen. 

Recallmed, 1991. s. 29.

Osasiko Kari todella ennustaa?

Osasiko Kari ennustaa? Miten muuten kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta sitten piirretyt kuvat voisivat olla niin ajankohtaisia, kuin ne ovat? Hallituksen venkoilut, maailmanpoliittiset suhdanteet ja arkipäivän tilanteet näyttäytyvät Karin piirroksissa sellaisina, kuin ne olisi piirretty juuri tänään. 

Karilta kysyttiin aikanaan, viihtyykö hän nykyhetkessä? Kari vastasi viihtyvänsä, mutta väitti olevansa aina eteenpäin menossa. ”Mieluummin elän tulevaisuudessa kuin nykyisyydessä”, hän sanoi. Mutta koska kyseessä on Kari, on hän hetken kuluttua jo lievässä ristiriidassa omien mielipiteidensä kanssa: ”Sitä voi kuvitella mitä tahansa, mutta on parempi pitäytyä tähän aikaan. Tulevaisuuteen ei voi varautua niin kovin tarkasti”. 

Osasipa Kari ennustaa tai ei, elelipä hän omassa nykyhetkessään tai tulevaisuudessa, niin yksi asia on hänen piirrostensa perusteella selvää: ihminen ei ole muuttunut miksikään. Maailma ympärillä saattaa muuttua, mutta ihminen ja hänen tekonsa toistuvat samankaltaisina vuosikymmenestä toiseen. 

Karin piirroksia on hauska peilata sitä vasten, missä tilanteessa ne on piirretty ja mikä tilanne on nyt.  Eräs tällaisista piirroksista on vuodelta 1976, jolloin Suomessa säädettiin ensimmäinen tupakkalaki. Laki tuli voimaan vuonna 1977 ja se kielsi tupakkatuotteiden myymisen alle 16-vuotiaille (!) ja tupakoinnin yleisissä kulkuneuvoissa, päiväkodeissa ja kouluissa. Laki ei kuitenkaan velvoittanut esimerkiksi tupakkatuotteiden myyjää tarkistamaan ostajan ikää. Nykytilanteeseen verrattuna laki tuntuu vähintäänkin lepsulta, mutta Kari ennakoi heti lakiesityksen jälkeen, mitä tuleman pitää: tupakointi kielletään lopulta kokonaan. Kari rinnasti piirroksessaan tupakkalain ja vuoden 1866 alkoholilain, jolla kiellettiin kotitekoisen pontikan keitto. Enää ei olla kaukana Karin tulevaisuusvisiosta, tupakkalakia on tarkistettu ja kiristetty vuoden 1976 jälkeen noin 40 kertaa. 

Toinen mielenkiintoinen Karin piirros on vuodelta 1979, jossa hän ennakoi terveysvaroituksista, joita on ennen pitkää vaadittu miltei kaikkiin tuotepakkauksiin. Tuotepakkausten erilaiset varoitustekstit ovatkin nykyään muuttuneet jo parodiaksi itsessään, sillä esimerkiksi pähkinäpussin kyljestä voi lukea tekstin: ”Saattaa sisältää pieniä määriä pähkinää”. Niin todeksi piirros on muuttunut, että se ei enää ole lainkaan hauska samalla tavalla kuin se on ollut ilmestyessään. 

Mutta uskokaa tai älkää, Kari ei ihan aina ollutkaan oikeassa eikä toden totta osannut ennustaa. Siitä esimerkkinä olkoon yllä oleva kuva vuodelta 1964. Beatles-mania oli tuolloin hurjimmillaan ja sattumoisin juuri sinä vuonna 76-vuotias ranskalainen laulaja, alan todellinen supertähti Maurice Chevalier konsertoi Suomessa. Koska Karin mielestä jazz- ja popmusiikki oli ”aikamoista himphamppua” eikä hän ymmärtänyt beatlemaniaa ollenkaan, ilakoi hän kuvittelemalla millaisia täriseviä ukkeleita popparit olisivat ehtiessään hurmaavan Chevalierin kanssa samoille vuosiluvuille. ”Tämä ruma rääkyminen ja hirveä jumputus, se on hyvin halpa huuli”, Kari ihmetteli, vaan kuinkas sitten kävikään? Ringo Starr täyttää tänä vuonna 78 vuotta, kiertää edelleen maailmaa ja vetää Helsingissäkin jäähallin täyteen tähtimuusikoita pursuavan kokoonpanonsa kanssa. Eikä loppua ole näkyvissä, sillä Ringo on luvannut keikkailla niin kauan kuin rumpukapulat pysyvät kädessä!

Suomi-neidon matkassa

Jostain syystä maat esitetään useimmiten naishahmoina, ja niinpä Suomeakin ryhdyttiin kuvaamaan Suomi-neitona jo 1700-luvulta lähtien. Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Suomi-neito on seikkaillut alusta asti eli 1950-luvulta lähtien, mutta toisin kuin muiden taiteilijoiden teoksissa, Karin Suomi-neito ei aina selviä ilman kolhuja ja ikääntymisen merkkejä. Parasta Karin Suomi-neidossa onkin se, miten se tempautuu mukaan historian tapahtumien pyörteisiin.

Suomi-neito näyttäytyy Karin kuvissa ikuisena optimistina, peräänantamattomana ja ehkä jopa pikkuisen naiivina hahmona. Siinä missä muut maat tuntuvat hyvin olevan perillä toistensa tekemisistä ja tulevaisuuden suunnasta, Suomi-neito joutuu aina tekemään päätöksensä yksin. 1970-luvun pahan laman ollessa taittumassa parempaan Karin Suomi-neito juoksee "kansainvälisen suhdannenousu"-junan perässä minkä kintuistaan pääsee, mutta erehtyy lopulta raiteista eikä pääsekään kyytiin. Muu maailma kyllä nautiskelee leppoisasta tunnelmasta junavaunussa. Tilannekuva, jonka taustatilanne ei ole hauska: Suomella ei mennyt hyvin.

Kari oli omallaan tavallaan isänmaallinen mies. "Minä olen Suomeen ja Suomi minuun tyytyväinen", hän tuumiskeli kerran. Kari suhtautui hyvin epäluuloisesti kaikkeen kansainväliseen yhteistyöhön, jonka hän koki vievän Suomen omaa päätäntävaltaa pois kotimaasta. Olipa kyse vapaakaupasta, yhteisestä valuutasta tai Euroopan Yhteisöstä, Kari oli sitä vastaan. Isot herrat huijaavat Karin kuvissa viatonta Suomi-neitoa, lipevä EEC-herra pelaa rättipokassa Suomi-neidon ihan alasti. 

Euroopan Unioniin liittymistä vastaan Kari jaksoi kuvissaan taistella loppuun asti. Tämä on sikäli hauskaa, että Helsingin Sanomat oli yksi vaikutusvaltaisimmista jäsenyyden kannattajista. Tulihan siinä tietysti mukavanlaista ristiriitaa, kun ensin pääkirjoituksessa otetaan pontevasti kantaa jäsenyyden puolesta ja kirjoituksen alla Karin piirroksessa koko touhu leimataan idioottimaiseksi. Karin silmissä näytti siltä, kuin Suomi-neito syöksyisi hallitsemattomasti, kädet silmillä eli mitään ymmärtämättä ja seurauksista välittämättä kohti Euroopan Yhteisöä. 

Ei Suomi-neidolla aina kotimaassakaan helppoa ollut. Karin piirrosten suosikkihahmo, ikinuori, häikäilemätön ja omaa etuaan tavoitteleva presidentti Kekkonen on hienossa "Keisarivalssi"-kuvassa kaapannut sievän Suomi-neidon sellaiseen tanssin pyörteeseen, etteivät jalat enää osu maahan. Kekkonen vei, Suomi vikisi.

Kari päätti aikanaan, että hän ei piirroksissaan vanhenna koskaan Kekkosta: Kekkonen säilyi aina samannäköisenä vaikka ikävuosia kertyi kuinka paljon. Samaa kohtaloa ei saanut Suomi-neito. Suomi-neito rapistuu vuosien saatossa, pulskistuu, saa silmäpussit ja hiuksetkin saattavat hapsottaa. Niin käy, jos suomettuu liikaa...

Oma suosikkikuvani Suomi-neidosta kiteyttää mielestäni koko sodanjälkeisen Suomen historian yhteen piirrokseen. Kun Harry Kivijärven suunnittelema presidentti J.K. Paasikiven muistomerkki julkistettiin, herätti se valtavasti keskustelua. Kaikista moderneista taideteoksista ja monumenteista se oli myös Karin suosikki, sillä hän kommentoi sitä usealla piirroksella. Muistomerkki koostuu kahdesta jykevästä, mustagraniittisesta kivipaadesta ja sen nimi on "Itä ja Länsi". Kuten aina, monumentin abstraktinen muotokieli ei saanut varauksetonta hyväksyntää, vaan osa olisi mieluusti nähnyt Paasikivestä tehtävän niin sanotun "näköispatsaan". Karin hervottoman hauska ja viiltävän terävä kuva iski keskelle tätä figuratiivisen ja abstraktin taiteen kiistakeskustelua. 

"Minun piirroksissani on se ikävä puoli, että ne jollain tavalla pitävät paikkansa", Kari Sanoi. Ja niinpä, mitäpä muutakaan Suomen ja Suomi-neidon taival on ollut kuin tasapainoilua idän ja lännen välissä!