Pääministeri paniikissa, presidentti polvillaan...

Karin legendaarisista piirroksista legendaarisin lienee "Volgan lautturit".  "Volgan lautturit" tekee erityiseksi monta seikkaa eikä vähiten se, että piirros sai ilmestyessään aikaan jonkin asteisen ulkopoliittisen kriisin vuonna 1958. Pääministeri Johannes Virolainen joutui paniikkiin ja jopa presidentti Urho Kekkonen joutui selittelemään "pilapiirtäjiemme" tekosia.

HÄVETKÄÄ, IMPERIALISTIT!

Kuvassa Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hruštšev istuu lotjassa, jota ns. satelliittivaltiot - Tšekkoslovakia, Unkari, Itä-Saksa, Romania, Puola, Bulgaria ja Albania - vetävät. Hruštšev huutaa länsivaltojen edustajille, Yhdysvaltojen presidentille Eisenhowerille ja Britannian pääministerille Macmillanille: "Hävetkää, imperialistit!". Kuva on toteutettu Ilja Repinin kuuluisan "Volgan lautturit"- maalauksen mukaisesti. 

Mikä piirroksesta teki ulkopoliittisesti niin vaarallisen? Olihan Kari piirtänyt Neuvostoliittoa piikitteleviä piirroksia ennenkin.

Ensinnäkin - ja tämä lienee myös kaikkein pahin piirre tässä piirroksessa - piirros ei ollut tavanomainen Helsingin Sanomien päivän piirros, vaan Kari osallistui piirroksella Lontoossa järjestettyyn maailmanlaajuiseen pilapiirrosten näyttelyyn lokakuussa 1958. Näyttelyn teemana oli "Suuri haaste" (The Great Challenge) ja näyttelyn oli järjestänyt The International Federation of Free Journalists. 

Näyttelyyn osallistui piirtäjiä 24 eri maasta ja esille asetettiin kaikkiaan 277 ajankohtaista piirrosta. Suomesta näyttelyyn kutsuttiin vain Kari, ja liki kolmensadan piirroksen joukosta juuri Karin piirros nousi näyttelyn symboliksi. "Volgan lauttureista" painatettiin postikortteja ja näyttelyjulisteita, ja se julkaistiin - suomalaisten poliitikkojen kauhuksi - lukuisissa ulkomaisissa lehdissä. 

Voitte vain kuvitella, miten pääministeri Johannes Virolaisen silmät siristivät ja korvat punoittivat,  kun kutsu saapua Neuvostoliiton suurlähetystöön ryöpytettäväksi saapui. Karia Tehtaankadun toimijat eivät koskaan yrittäneetkään tavoitella tai taivutella, viesti lähetettiin aina suoraan maan korkeimmalle johdolle.

Sattumoisin oli juuri tulossa YK:n päivä ja pääministerin oli määrä pitää radiopuhe päivän kunniaksi. Virolainen käytti tilaisuuden hyväkseen ja nöyrästi valitteli, että "maassamme tuon tuostakin julkaistaan sanallisia tai kuvallisia esityksiä, joiden tekijät eivät osoita riittävää arvostelukykyä eivätkä ymmärrä ottaa huomioon maamme etuja". Tämä Neuvostoliiton johtajille lähetetty anteeksipyyntö lienee yksi surullisimmista esimerkeistä suomettuneesta Suomesta. 

Mutta Virolaisen kauhunhetket eivät vielä olleet takanapäin. Lontoosta näyttely lähetettiin kiertämään maailmaa ja seuraava etappi oli New York. Näyttelyyn liittyen sikäläinen järjestäjä kyseli sopivaa piirrosta, joka voitaisiin sijoittaa YK:n pääkonttoria vastapäätä olevan The Assembly of Captive European Nations- toimistorakennuksen katolle. Katolla oli aikaisemminkin esitetty iskulauseita, joiden toivottiin herättävän YK:n pääkonttoriin kulkevien huomion. 

Näyttelyn pääkuraattori, Ion Ratiu, ei miettinyt hetkeäkään valitessaan piirrosta: se oli Karin "Volgan lautturit". Kuvasta olisi tullut noin 20 metriä pitkä ja neljän kerroksen kokoinen (!) - ainakin jos on uskominen Suomessa asiasta julkaistuun uutiseen.

Suunnitelmat kuvasuurennoksesta saavuttivat hyvin pian pääministeri Virolaisen, sillä hän oli juuri silloin itse New Yorkissa - kuinkas ollakaan - YK:n yleiskokouksessa. Virolainen hermostui entisestään ja sähkötti välittömästi Helsinkiin ja Lontooseen, jossa pyysi viranomaisia "tekemään kaikkensa" ettei tätä piirrosta lähetettäisi eikä esitettäisi Yhdysvalloissa. 

Kuvan esittämistä osana pilapiirrosnäyttelyä suomalaiset eivät saaneet estettyä, mutta katolle asetettavasta suurennoksesta luovuttiin - tosin pitkälti siitä syystä, että Karista itsestään tilanne alkoi tuntua absurdilta. Mutta aivan kuten Lontoossakin, juuri tästä piirroksesta tuli koko näyttelyn symboli ja se nostettiin toistuvasti esiin lehtijutuissa ympäri Yhdysvaltoja. 

"I the free world there is no power which can stop its exhibition and reproduction. It speaks for 106 million Soviet-en-slaved people in East-Central Europe and the Baltic countries.", kirjoitti Free World Review esitellessään piirrosta ja tapausta. 

Poliitikkojen hermostumisen yksittäiseen pilapiirrokseen ymmärtää paremmin jos muistaa, että "Volgan lauttureiden" ilmestyminen osui aikaan, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat pahasti pakkasella. Tilannetta lievittääkseen presidentti Kekkonen matkusti vuoden 1959 alussa "yksityiselle kulttuurimatkalle" Leningradiin,  ja miten onnellisesti sattuikin niin, että Nikita Hruštšev osui aivan odottamatta samaan aikaan samaan paikkaan. Kari ei voinut olla irvailematta tälle uskomattomalle yhteensattumalle. 

-MIKÄ YLLÄTYS!

Tämän ainoan kerran Kekkonen erehtyi viittaamaan Kariin, kun hän Neuvostoliiton vierailua seuranneessa radiopuheessaan sanoi, että "toivottavasti Neuvostoliitto suhtautuu meidän pakinoitsijoihimme ja pilapiirtäjiimme kuten Fredrik Suuri: Älkää välittäkö, eivät ne graniittia pysty murtamaan". 

Kari oli tietenkin riemuissaan. Hän varmisti seuraavan päivän piirroksellaan, ettei kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi, kenestä oikeastaan oli kyse. 

"KETÄHÄN KUMMAN PILAPIIRTÄJÄÄ PRESIDENTTI

PUHEESSAAN MAHTOI TARKOITTAA?"

Ulkopoliittisesti Kari pääsi tuhman pojan maineeseen. Yhdysvallat ylisti Karin rohkeutta ja The National Cartoonist Society valitsi hänet vuoden ulkomaiseksi pilapiirtäjäksi "for his courage in exposing the communist deceit while working in the shadow of the Kremlin". 

Vielä maaliskuussa 1959 The Time-lehti palasi "Volgan lauttureihin" julkaisemalla piirroksen jälleen kerran ja selostamalla koko episodin värikkäin sanakääntein otsikolla "Karicatures". 

Mutta missä lie "Volgan lauttureiden" alkuperäinen piirros tällä hetkellä? Näyttelyä varta vasten piirretyt työt jäivät The International Federation of Free Journalist-järjestön haltuun ja ne kiersivät ahkerasti maailmaa. Toivottavasti piirros on säilynyt.

Varastettuja - vai yhteisiä ideoita?

Joskus on vaikea vetää eroa sen välille, mikä on silkkaa matkimista ja mikä ajan hengessä toteutettavaa trendiä. Helppoa on sen sijaan todeta, että taiteilija ei koskaan ole irrallaan omasta ajastaan ja siihen liittyvistä muoti-ilmiöistä. Muodin vaikutus on voimakas myös silloin, kun sitä ei noudata vaan sen torjuu.

Tämä vain johdantona sille, että älkää ikinä uskoko että meidän suuret pojat - ne Pekat ja Akselit ja Emilit - olisivat itse keksineet kansallisromantiikan, korpiateljeet ja Karjalan ihanuuden. Ei suinkaan, koko sen ajan talonpoikaisuutta ihannoiva kulttuuri oli syntynyt kuin yhtenä ajatuksena Euroopan yllä. Samaan loveen lankesivat britit, fransmannit, saksit ja belgialaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset.

Erityisen tehokas ajan aatteen levittäjä oli englantilainen The Studio-lehti. The Studiota luettiin ahkerasti muun muassa Visavuoressa, jossa Wikströmin kirjastoon kuuluu The Studion nidottuja vuosikertoja 1890-luvulta pitkälle 1900-luvun puolelle.

Olen selaillut lehtiä monista eri syistä ja joka kerta hämmästyn sitä, miten täydellisesti esimerkiksi ajan arkkitehtuurin tunnuspiirteet voi löytää lehden sivuilta - siis "suomalaisen", sen "kansallisromanttisen" arkkitehtuurin. Kas, tuolla on talo, joka on kuin Visavuoren ateljee - ja onko tuo Hvitträsk? Ei sittenkään,  vaan talo Saksassa...

Mukavan hämmentävää on myös se, miten hyvin Suomi ja Suomen taiteilijat ovat lehdessä edustettuina. Minun piti kirjoittaa artikkeli Visavuoren kesänäyttelystä, jossa esittelimme Eva ja Louis Sparren taidetta ja otin samalla uteliaisuuttani lehdet jälleen käsiini ja tarkistin The Studion suhteen Sparren taiteilijapariskuntaan. 

"The Artistic Movement in Finland"-artikkeli vuodelta 1896 nostaa esiin Louis Sparren maalaaman "hätkähdyttävän" muotokuvan isästään kreivi P.A. Sparresta ja korostaa samalla Sparren osuutta Suomen taiteen edistäjänä.  

Samalla sivulla ylistetään Emil Wikströmin marmorista "Melancolia"- veistosta, joka Suomessa tunnettiin nimellä "Kaiho". Tämä kaunis veistos, jossa nuori nainen soittaa kannelta, tuhoutui vielä samana vuonna - 1896 - Visavuoren ateljeen tulipalossa. 

Seuraavan vuoden eli vuoden 1897 niteessä esitellään kirjansidontataidetta ja kokonainen aukeama on omistettu Eva Mannerheim Sparren kirjasidoksille. Vastaavan laajuista esittelyä ei tainnut saada yksikään toinen suomalainen taiteilija!

The Studio pyrki edistämään aatteiden ja ajatusten kulkua eri maiden välillä, sekä esittelemään jokaisen maan erityispiirteitä ja taidetta. Lehdet antavat aivan erinomaisen kuvan siitä, mitä tietoa ja virikkeitä meidänkin veijarimme maailmalta saivat. The Studio auttaa ymmärtämään, ettei Sääksmäen perukoilla oltu tietämättömiä Euroopan muotivirtauksista ja että vastavuoroisesti Visavuoren mestarin - ja monen muun - suomalaisen työt saattoivat hyvinkin innoittaa kollegaa toisessa maassa. 

"Taiteilijoilla on paljon yhteistä tavaraa, eikä se mikään häpeä ole. Nykyään on vain tultu paljon tarkemmiksi siitä, ettei saa varastaa. Ennen taiteilijat ja säveltäjät olivat aina toistensa laatikoilla.", sanoi Kari Suomalainen.

  

Kuolemanmummoja metsästämässä

Ymmärrän toki, jos työnkuvani toisinaan aiheuttaa ulkopuolisissa kademieltä. Velvollisuuksiini nimittäin kuuluu pilapiirrosten lukeminen – työaikana, toisinaan päivä toisensa perään. Kari Suomalaisen mittava tuotanto on lahjoitettu aikanaan Visavuoren museolle ja noin 10 000 kuvan arkisto alkaa olla jollakin tavalla hallinnassa. Siis hallinnassa siinä mielessä, että minulla on hyvä mielikuva aineistosta.

Pilapiirrosten lisäksi lahjoitusaineistoon kuuluu Karin muutakin tuotantoa, kuten varhaisvuosien piirroksia eri lehtiin ja kirjoihin toteutettuja kuvituksia. Karilla oli pienestä pitäen se käsitys, että hän on nero ja hän suhtautui sen takia omaan tuotantoonsa asiaankuuluvalla hartaudella: yksikään piirros, harjoitelma tai otsikkografiikka ei ollut liian vähäpätöinen säilytettäväksi. Vuodesta toiseen Kari mapitti piirroksensa, niihin liittyvät lehtileikkeet ja muun aineiston lähes tulkoon valmiiksi arkistoksi.

Kun siis saimme Visavuoren facebook-sivuilla kyselyn kuvasta,  jossa Kari irvailee eri mummolajeille, ei kuvaa ollut vaikea muistaa eikä metsästää. Se ei ole lehdessä julkaistu pilapiirros, vaan liittyy Karin loistavaan kirjaan "Kolmivarpainen sammakko - Humoristin päiväkirja 1975" (Otava 1976).  Ja "Kolmivarpaisen sammakon" kuvat ovat toki siististi omassa mapissaan.

Sehän on kaikille selvää, että Kari oli loistava piirtäjä. Mutta Kari oli myös kielellisesti erittäin lahjakas ja hänen pakinoitaan on nautinto lukea. Kuvan lisäksi on siis pakko toistaa, mitä Kari kirjoittaa eri mummosorteista – pelkkä kuva ei tässä tapauksessa riitä:

"–Mummoja on kolmea sorttia, sanoi nuorempi poikani Valtteri, jolla on terävä havaintosilmä minkä hän on perinyt minulta. – Kilttimummot, kärttymummot ja könttimummot.

Kysyessäni tarkemmin ilmeni, että kilttimummo on kuin leikattu lasten lukukirjasta, jossa isoäiti keittää puuroa, harmaat hiukset, punaiset posket, samanlaiset kuin pelastusarmeijalaisilla tai diakonissoilla ja niin lempeä, aliuinen ja elämänmyönteinen hymy että täytyy ponnistaa kaikki tahdonvoimansa ettei pistä heitä neulalla takapuoleen pelkästään nähdäkseen onko tässä maailmassa yleensä mitään, joka saisi heidät suuttumaan.

Kärttymummot ovat kärttyisiä koska kaikki tässä maailmassa on väärin. Kuljettajat eivät osaa ajaa, nykyajan nuoriso on hunningolla, lääkärit eivät teidä mitään, loskakeli pilaa vaatteet ja auringonpaiste silmät. Hinnat nousevat. Kärttymummo ei ole syntymässä säikähtänyt mutta näkee kauhut kaikkialla.

Könttimummojen paino on siinä parin sadan kilon hujakoilla ja rasvapanssari on tehnyt heidät tunnottomiksi. Jos yrittää heidän ohitseen käytävällä he eivät hievahdakaan, ovat kuin kivi keskellä virtaa. Heidän jalkansa ovat kuin tukit. He istuvat aivan käytävän puolella vieressään tyhjä ikkunapaikka, ja jos haluaa siihen niin tie on raivattava kirveellä tai pommilla, sillä he istuvat apaattisina ylähuuli alahuulen päällä tuijottaen johonkin näkymättömään kiintopisteeseen.

Kärttymummojen alalaji on kuolemanmummot. Heillä on musta hattu, musta krimiturkki ja heidän henkensä haisee hautuumaalle ja kun he köhivät niin ristit vain lentelevät suusta."

P.S. Kirjoituksessa mainittu Valtteri Suomalainen kirjoitti muuten itsekin kaksi pakinakokoelmaa: Kuolet vain kahdesti (Recallmed 1994) ja Sauna Syyriassa (Recallmed 1995). Myös näissä kirjoissa on Karin kuvitus.