PROLOGI
Aion nyt kirjoittaa asiasta, josta ei nykyisen
tietosuojalain mukaan varmaankaan saa kirjoittaa: toisen ihmisen
terveydentilasta. Jos et halua olla osana tätä harkittua rikosta, voit siirtyä suoraan vaihtoehtoiseen kirjoitukseen, joka seuraa tämän tekstin jälkeen ja jossa käsitellään sama asia laillisin keinoin
otsikolla ”Suomen kuuluisin jossakin”.
JA SITTEN TEKSTI:
Kari kertoi julkisesti olevansa luulosairas. Hän tiesi
kärsivänsä neuroottisesta pelkotilasta, joka hänen kohdallaan ilmeni
luulosairautena. Oire seurasi häntä lapsuudesta saakka ja hän suhtautui siihen
humoristin täydellä vakavuudella. Ja vakava se olikin: nuorena hän saattoi
saada näppylöitä pelkästä mielikuvituksesta, kun hän pelkäsi sairastuvansa
rokkoon.
Vakava tilanne oli myös Karin lähipiirille, joka loputtomiin
joutui kuulemaan mikä milloinkin oli vialla. ”Perhekuntaa tietenkin väsyttää
kuunnella, missä minulla milloinkin on syöpä. Toimituksessakin kysytään aina,
että missä sinulla on syöpä.”, Kari tunnusti. Toisaalta, hänen vaimonsa Lippe
myös ymmärsi, että Karille oli normaalia olla sairas. Kaikkein vaikein oli
tilanne, kun mikään ei vaivannut. Silloin Kari hermostui toden teolla, sillä
eihän sitä voi tietää missä päin ruumista tauti piilee, jos se ei anna mitään
oireita! Lipen muisteluiden mukaan silloin todella harvoin, kun Kari OLI
sairas, hän oli erinomaisella tuulella ja lauhkea kuin lammas. Oli siis aina
parempi, jos oli jotakin mistä huolehtia: ”Mutta nyt on uusi paniikki, näppylä
kitalaessa ja syntymämerkki-pikasyöpä käsivarressa. Kaikki on siis O.K.”,
kirjoitti Kari Visavuoresta Lipelle vuonna 1957.
Kari tiesi olevansa harvinaisen terve ihminen, mutta jos
tapahtui jotakin epätavallista, oli hän heti valppaana. Hän itse totesi, että
hänellä on tavattoman herkät mittarit ja useimmiten johtui mittarin
herkkyydestä, että se vilkutti aivan turhaan. Jos joku perheenjäsenistä sairastui,
alkoi Kari myös heti kulkea kuumemittari kainalossa. Kun iho tuntui kuivalta,
Kari rapsutteli sitä mietteissään: ”Ei tää oo normaalia – tää on kuolevan
ihmisen iho… Mulla voi kuitenkin olla joku vaarallinen sisustauti, joka antaa
iho-oireita.”
Karilla oli vuosien varrella useita luottolääkäreitä, jotka
saivat tottua hänen omalaatuiseen olotilaansa. Kari hyväksyi lääkärikseen vai
niitä, jotka suhtautuivat hänen huoliinsa ymmärryksellä eivätkä yrittäneet
vähätellä niitä. Erityisellä lämmöllä Kari muisteli tarunhohtoista tohtori
Pentti Halosta, joka onnistui rauhoittamaan Karin pelkällä läsnäolollaan. Erään
kerran Kari huomasi ensimmäisten sorminivelten kohdalla punaisia nystyröitä ja
näytti niitä Haloselle ihmetellen, mitä ne ovat. Pentti Halonen vastasi: ”En
minä tiedä”. Kari rauhoittui oitis. Koska Halonen ei tiennyt, mitä nystyrät
olivat, ne eivät voineet olla vaarallisia.
Toki tilanne saattoi joskus olla surkuhupaisa, sillä Kari
tiesi sairauksista aika tavalla ja saattoi tulla vastaanotolle valmiin diagnoosin
kanssa. Näin kävi erään kerran, kun Kari kiirehti Halosen vastaanotolle, koska
hänellä oli sisäinen verenvuoto ylemmässä suolistossa, ilmeisesti ohutsuolessa.
Diagnoosin syynä oli musta kakka. Kärsivällinen Halonen kysyi, mitä Kari oli
syönyt, mutta Kari väitti syöneensä ihan tavallista. ”Jos huomennakin on sama
vaiva, niin täytyy ottaa röntgen”, tuumasi Halonen ja Kari oli paniikissa.
Mutta seuraavana päivänä vaiva oli poissa: Kari ei ollut muistanut syödä toista
pussillista lakritsia.
”Ainakin minä olen aina antanut lääkärilleni valmiin
diagnoosin, joka pitää paikkansa. Tai sitten ei. Ihan niin kuin lääkärien
omatkin diagnoosit”, totesi Kari.
EPILOGI
Jos luit tämän ja ihmettelet, mistä olen tekstini
ammentanut, lue vaihtoehtoinen kirjoitukseni ”Suomen kuuluisin jossakin”, joka seuraa tässä seuraavana.
